Arkinen suru

Ajatukseni ovat olleet viime aikoina kaikin puolin sekaisia. En saa kunnolla otetta yhdestäkään, ajatusten ylös kirjoittaminen tuntuu aivan mahdottomalta. Aloitan, kunnes hetken kuluttua lopetan. Aloitan uudestaan, lopetan uudestaan. Arki sotkee suruni kulkua. Ajatukseni eivät meinaa pysyä kasassa, kun jo jokin arkisen tympeä ja harmaa ajatus ujuttautuu häiritsemään ajatusteni rataa. Niinhän sen kuuluukin mennä, että suru hiljakseen liikkuu taakse - minä en vain ole vielä valmis siihen. Suruni ei ole valmis, ei lähimainkaan. Tuntuu kuin arki kasaisi ajatuksiani oven taaksen ja jonain hetkenä tuo ovi taas aukeaa ja kaikki vyöryy kerralla päälle. Kylmää jo nyt tuo hetki. Minä tarvitsisin vielä kovasti aikaa ajatella. Suru on muuttanut muotoaan, mutta on silti vahvasti olemassa - on vielä pitkään. Arki työntää surun taustalle, mutta ei suinkaan hävitä sitä.

Arjen ja surun yhdistäminen on ollut yllättävän raskasta. Olen fyysisesti lähes yhtä väsynyt kuin henkisesti. Olen astunut muutaman askeleen taaksepäin sosiaalisista suhteista ja jättänyt sosiaalisen median pelkkää yhteydenpitoa varten. Sosiaalinen media huutaa reagointia ja tuon huudon hiljentäminen on antanut tilaa omille tunteille ja ajatuksille. Alkusysäyksen antoi vauvakuvia täynnä oleva viestiketju - en todellakaan kestänyt alkukesän ahdistuksessa massa-ajona vastasyntyneitä poikavauvoja ja onnellisia äitejä. Vaikka toisen onni ei ole minulta pois, alleviivaa hehkuva onni sitä, mitä meillä ei ole, eikä sen näköisenä koskaan tule olemaankaan. Muiden onni ei itsessään ole kuitenkaan ollut syy väistymiselleni, olen halunnut säästää reagointini ja tunteeni todellisiin tilanteisiin: emojin sijasta on parempaa halata, viestin sijaan soittaa. Retriittini on helpottanut oloani, maailma on tässä, minä olen tässä - ja vain tässä, en valokuvassa, en toivotussa sosiaalisessa konstruktiossa - ja niin ovat myös ne ihmiset, joilla on oikeasti merkitystä.

Niin kuin se ystävä, joka edelleen muistaa kysyä, miten voin. Se, joka varmasti ymmärtää kysyä sitä vielä vuosienkin päästä. Se, joka puhuu aina Rasmuksesta nimeltä. Se ystävä, joka satojen kilometrien päästä auttaa järjestelemään arkea ja surua samaan pakettiin. Erään sunnuntaisen puhelun aikana pesin pyykit, tiskasin ja kiillotin kaapin ovet - puhuttiin siinä samalla kuolemat ja elämät. Sydämen sijaan soittaa, emojin sijaan ajaa paikalle ja vie hautausmaalle. Halaa haudalla lujaa, ja soittaa sitten seuraavana päivänä ja kysyy: "miten voit?"

Semmoinen todellisen elämän todellinen ystävä, joka on läsnä niin pyykinpesussa kuin lapsen kuolemassa. Auttaa saamaan surun ajatuksista kiinni arjenkin keskellä. Ei ole aina nimittäin helppoa se.