perjantai 5. elokuuta 2016

40 vuotta

Suunnittelimme viime syksynä kaihtimia parvekkeellemme. Kaihdinmyyjä kävi tekemässä tarjouksenkin, mutta päädyimme odottamaan seuraavaan syksyyn - katsoisimme ensin yhden kesän vauvan kanssa, kuumeneeko parveke, kuinka paljon siellä tulisi edes nukutettua. Sovimme, että kaihdinmyyjä soittaa seuraavan vuoden elokuussa. Se elokuu oli tänään. Puhelin soi kesken työpäivän. Heitin ärtymykseni kiireen keskeyttämisestä sivuun ja vastasin puhelimeeni. Kaihdinmyyjä. Ärtymys palasi, enkä jaksanut sensuroida itseäni sen tarkemmin. "Meidän lapsi valitettavasti kuoli, joten tämä kaihdinasia ei ole meille nyt niin kovin aktiivinen." Linjan toiseen päähän ei laskeutunut tyypillistä vaivaantunutta hiljaisuutta, vaan hiljainen, mutta vahva ääni vastasi rauhallisesti: "mä olen todella, todella pahoillani." Äänessä oli jotain pysäyttävää, joka aukesi heti seuraavassa lauseessa. "Meidänkin esikoinen on kuollut, mä tiedän miltä tuntuu." 40 vuotta sitten, mutta äänen kyyneleet olivat selvät, ikävä yhtäkkiä niin kovin läsnä. Sydämen haavat repesivät taas auki, minä tunnistin sen. Heti.

Toinen saman kokenut tietää todella, miltä tuntuu. Oman lapsen kuoleman aiheuttamassa surussa on jotain todella universaalia, joka kestää ajan ja kulttuurien väliset erot. Lapsen kuolema on järjenvastainen: ensin kuolevat isovanhemmat, sitten vanhemmat, joskus aikanaan lapset. Listan etupään järjestys voi muuttua, sen kestämme - mutta loppupäästä ei neuvotella, lapset viimeisinä. Sisäämme on ohjelmoitu tarve lisääntyä, tarve jatkaa sukuamme, geenejämme - ja tarve pitää lapsemme elossa. Kauhu tämän järjestyksen sivuuttamisesta on järjetön, olemassaolon rakennelmia syvästi järkyttävä. Lapsen kuollessa vanhempi ei menetä läheistään, hän menettää osan itseään - tätä lasta, tätä elämää, ei olisi voinut koskaan olla olemassa, ellei meitä olisi ollut. Hän oli, koska me olemme. Lapsen kuoleman jälkeinen suru on kenties juuri siitä syystä niin kovin yhdistävää. Sydän ei ole särkynyt, se on revitty rinnasta ulos ja heitetty maahan, eikä sydän koskaan enää ole sama. Ja vielä 40 vuoden päästä sattuu, ei ehkä kuin hetken - mutta se polttava kipu kerran maahan heitetyssä sydämessä, sen minä kuulin tänään puhelimen toisessa päässä.

4 kommenttia:

  1. Tämä kirjoitus ja tuo kokemasti hetki (jonka kuvailet niin hyvin että tuntuu kuin se olisi tapahtunut itselleni) kolahtivat jotenkin kummallisen kovaa. Enemmän lämpimästi, rohkaisevasti kuin niinkään liikuttavasti. Juuri tuota ajan merkitystä olen paljon miettinyt viime aikoina; vielä tämä on tuoretta ja poikamme ovat jotenkin ajallisesti enemmän tässä kuin kymmenen, saati neljänkymmenen vuoden kuluttua. Se on surullista, mutta jotenkin siihen saumaan lohduttaa että sen kivun tuntee vielä vuosikymmenten päästä. Haluan tuntea. En koko aikaa niin kuin nyt, mutta välillä. Olipa hyvä tyyppi, kun astui ammattinsa takaa ulos ja näytti itsensä ihmisenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohduttaa, sitä se juuri teki - teki, vaikka samalla kaikki tuntui kuitenkin niin kovin surulliselta. Onneksi kertoi ja oli ihminen, liian paljon tässä maailmassa vaietaan.

      Poista
  2. Mietin pitkään uskallanko kirjoittaa mitään kommenttia, mutta päädyin sen tekemään, sillä itse ainakin haluaisin tietää jos tarinani on koskettanut muitakin.

    Löysin blogiisi facebookin vertaistukiryhmän kautta. Olen lukenut jokaisen kirjoituksen läpi ja todennut kaikki tunteet hyvinkin tutuiksi. Kirjoitat hyvin ja kauniisti ja olenkin itkenyt silmät päästä lähes jokaisen tekstin kohdalla.

    Itselläni on kokemusta sekä lapsen kuolemasta, että pikkukeskosuudesta - tosin kahdessa eri raskaudessä.
    Meidän esikoisemme kuoli kohtuun marraskuussa 2013. Odotimme jo siinä vaiheessa keskosta syntyväksi sillä makasin sairaalassa pää alaspäin uhkaavan ennenaikaisuuden takia. Synnytys ei käynnistynytkään ja tilanne oli aivan rauhallinen kunnes yhtenä aamuna sydänääniä ei löytynytkään.

    Nyt marraskuussa 2015 makasin taas samassa sairaalassa, pää alaspäin, samassa tilanteessa. Vain viikkoja oli vielä vähemmän kuin edellisellä kertaa. Joulukuussa meille syntyikin pieni poika 26+4 viikolla, tällä kertaa juuri ja juuri hengissä.

    Kirjoitat paljon selviämisestä. Itse en koe selvinneeni esikoisemme kuolemasta tai edes keskosuudesta ollenkaan. Nämä asiat valvottavat edelleen joka yö ja tarvitsen sitä sinunkin kuvailemaasi aikaa, että voin edelleenkin jäsennellä tapahtumia mielessäni. Puhumisen tarve olisi edelleen suuri. Kuuntelijat vaan ovat kaikonneet... Se ällöttävä hokema "tämän kanssa oppi elämään", sensijaan taitaa pitää paikkaansa. Sen verran tuntuu, että olen päässyt asioissa eteenpäin. Tosin pakon edessä, kun vaihtoehtoja ei ole.

    Toivon teille voimia ja jaksamista! Rasmuksen elämä todellakin koskettaa syvältä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, että kirjoitit. Voit varmasti uskoa, kuinka hyvältä tuntuu kuulla, että Rasmuksen elämä on koskettanut. Toki toivoisin, että et olisi koskaan joutunut vertaisena tänne eksymään. Olen pahoillani menetyksestänne ja ymmärrän keskosuuden taakan. Yksikin jo riittäisi, saati molemmat.

      Selviämisestä puhuminen on minulle kuin puolihuumaava mantra. En tiedä, miltä tulevaisuus näyttää, tulenko selviämään, mutta haluan uskoa selviämiseen - siksi toistan sitä. Aikaa se tulee viemään, enkä osaa edes aavistaa, kuinka paljon. Vuosia, vähintäänkin. Toivon, että selviän. Toivon, että sinäkin, jonain päivänä. Vaihtoehdottomina, koska muita valintoja ei ole.

      Paljon rakkautta ja jaksamista sinulle.

      Poista