Normaali on maailman liikkuvin ja joustavin käsite. Ihminen on olemassa suhteessa ympäröivään maailmaan ja sen ihmisiin. Vertaudumme ympäristöstämme ja peilaamme minuuttamme ympäröivään. Jokaisella meistä on oma normaalimme, se maailman tavallisin - se johon kaikki muu suhteutuu. Normaali kuitenkin elää, vaihtuu elämän mukana. Ihminen on valtavan sopeutuva, uusi normaali rakennetaan muuttuvien olosuhteiden myötä äärimmäisen nopeasti. On pakko, jos vanha normaali on kadonnut, varastettu ja sitten tuhottu. Siihen normaaliin ei voi palata, ei vaikka haluaisikin.
Ennen oli normaalia, että lapset syntyvät ja elävät. Nyt on normaalia, että lapset syntyvät ennenaikaisina, kuolleina, sairaina. Ja kuolevat. Toiset vastasyntyneinä, toiset taaperoina. Äitiensä syleissä, onnettomuuksissa, sairaaloissa. Yllättäen tai odotetusti. Minun normaalini on täynnä kauhua, joka ei enää kauhistuta. Minun elämässäni kauhu on normaalia. On normaalia, että osa lapsista kuolee. Joka päivä joku äiti hyvästelee lapsensa. Joka ikinen päivä. Elämä on täyttynyt peloista, hautakivistä, hautajaisista, kaiken peittävästä surusta. Uudessa normaalissa siivouskomerossa on hautakiven pesua varten ämpäri ja harja. Olohuoneen kaapissa monipuolinen arsenaali hautakynttilöitä. Minä mietin kukkia haudalle, juttelen hautakivelle, silittelen enkeliä sen päällä. Tässä maailmassa pelkään hysteerisesti, että olen liian vanha äidiksi, että emme ikinä saa lapsia - saati eläviä lapsia. "No mutta tehän olette nyt siinä alkuperäisessä suunnitelmassa", yksi ystäväni yritti lohduttaa pelkojani. Naimisiin keväällä 2016, lapsia sitten toivottavasti tämän jälkeen. Ei vain ole enää mitään alkuperäistä suunnitelmaa. En pysty peruuttamaan viime kesään ja pyyhkimään pois Rasmusta. Alkuperäiseen suunnitelmaan palaaminen vaatisi sen. Enää ei ole perusturvallisuutta, ajatusta siitä, että meille ei käy mitään pahaa, että elämä sujuu juuri niin kuin on ajatellut. Minä ja maailma olemme muuttuneet, kaikki vanha on hävinnyt.
En tule koskaan olemaan enää normaali, sillä normaalin rajat on määritelty uudelleen. Tulen olemaan uusi normaali maailmassa, jossa lapsia kuolee, maailmassa, jossa minunkin lapseni kuoli. En tule olemaan vanha minä, sillä maailma, jossa tapahduin on pysyvästi muuttunut. Sen hyväksyminen on tuonut valtavaa rauhaa; en enää etsi vanhaa minua itsestäni ja pidä sitä selviämisen merkkinä. Olen yrittänyt verrata oloani vanhaan, mutta se on turhaa. Olen luopunut siitä, että pidän mittatikkuna minuutta ennen joulukuun puoliväliä. Olin onnellinen odottava äiti, jonka maailman perusturvallisuutta ei oltu rikottu. Siihen minuuteen on turha haikailla takaisin. Rakennan minuuteni alusta, luon normaalin rajat uudestaan. Olen sekoitus vanhaa ja uutta, kokoan itseni näistä palasista, jotka syntyivät sieluni särkyessä 3.1.2016. Minä olen edelleen minä, mutta silti en mitään sinne päinkään. Olen palanen vanhaa ja toinen uutta. En näytäkään enää itseltäni. Kasvoni roikkuvat, hartiani ovat kasassa, ryhtini vain haalea muisto entisestä. Minä näytän surulta, minä olen suru, suru on minä.
Tässä uudessa normaalissa yksi vaikeimmista asioista on olla vanhempi ilman lasta. Palata takaisin siihen kahden aikuisen kotiin, elää elämää kuten mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Puolessa vuodessa tapahtui enemmän kuin milloinkaan aiemmin, mutta ulkoisesti näyttää kuin kaikki olisi ennallaan. Kokonaisesta elämästä muistuttaa enää valokuvat ikkunalaudoilla, taulu seinällä ja puulelu työpydän nurkalla. Äitinä ja isänä eläminen ilman elävää lasta on tympeää. Maailma on tympeä. Ankea ja harmaa. Meille annettiin kaikki ja vietiin kaikki. Identiteettikin. En minä ole äiti kovinkaan monen ihmisen silmissä, ulkopuolisten silmissä lainkaan. Ja vaikka minut armosta laskettaisiinkin äitien ryhmään, ei minulla ole puheenvuoroa keskusteluissa lapsista, äitiydestä ja vanhemmuudesta. Tämä lapsettomuus luo valtavaa ulkopuolisuutta: lapsiperheiden keskellä tuntuu aivan uudella tavalla ulkopuoliselta. Lapsikeskusteluissa me istumme hiljaa. En ole kyennyt sisällyttämään tätä normaaliini, en vielä. Viimeksi televisiosta pauhaava olympialaislähetys pelasti mielenterveyteni.
Ennen oli normaalia, että lapset syntyvät ja elävät. Nyt on normaalia, että lapset syntyvät ennenaikaisina, kuolleina, sairaina. Ja kuolevat. Toiset vastasyntyneinä, toiset taaperoina. Äitiensä syleissä, onnettomuuksissa, sairaaloissa. Yllättäen tai odotetusti. Minun normaalini on täynnä kauhua, joka ei enää kauhistuta. Minun elämässäni kauhu on normaalia. On normaalia, että osa lapsista kuolee. Joka päivä joku äiti hyvästelee lapsensa. Joka ikinen päivä. Elämä on täyttynyt peloista, hautakivistä, hautajaisista, kaiken peittävästä surusta. Uudessa normaalissa siivouskomerossa on hautakiven pesua varten ämpäri ja harja. Olohuoneen kaapissa monipuolinen arsenaali hautakynttilöitä. Minä mietin kukkia haudalle, juttelen hautakivelle, silittelen enkeliä sen päällä. Tässä maailmassa pelkään hysteerisesti, että olen liian vanha äidiksi, että emme ikinä saa lapsia - saati eläviä lapsia. "No mutta tehän olette nyt siinä alkuperäisessä suunnitelmassa", yksi ystäväni yritti lohduttaa pelkojani. Naimisiin keväällä 2016, lapsia sitten toivottavasti tämän jälkeen. Ei vain ole enää mitään alkuperäistä suunnitelmaa. En pysty peruuttamaan viime kesään ja pyyhkimään pois Rasmusta. Alkuperäiseen suunnitelmaan palaaminen vaatisi sen. Enää ei ole perusturvallisuutta, ajatusta siitä, että meille ei käy mitään pahaa, että elämä sujuu juuri niin kuin on ajatellut. Minä ja maailma olemme muuttuneet, kaikki vanha on hävinnyt.
En tule koskaan olemaan enää normaali, sillä normaalin rajat on määritelty uudelleen. Tulen olemaan uusi normaali maailmassa, jossa lapsia kuolee, maailmassa, jossa minunkin lapseni kuoli. En tule olemaan vanha minä, sillä maailma, jossa tapahduin on pysyvästi muuttunut. Sen hyväksyminen on tuonut valtavaa rauhaa; en enää etsi vanhaa minua itsestäni ja pidä sitä selviämisen merkkinä. Olen yrittänyt verrata oloani vanhaan, mutta se on turhaa. Olen luopunut siitä, että pidän mittatikkuna minuutta ennen joulukuun puoliväliä. Olin onnellinen odottava äiti, jonka maailman perusturvallisuutta ei oltu rikottu. Siihen minuuteen on turha haikailla takaisin. Rakennan minuuteni alusta, luon normaalin rajat uudestaan. Olen sekoitus vanhaa ja uutta, kokoan itseni näistä palasista, jotka syntyivät sieluni särkyessä 3.1.2016. Minä olen edelleen minä, mutta silti en mitään sinne päinkään. Olen palanen vanhaa ja toinen uutta. En näytäkään enää itseltäni. Kasvoni roikkuvat, hartiani ovat kasassa, ryhtini vain haalea muisto entisestä. Minä näytän surulta, minä olen suru, suru on minä.
Tässä uudessa normaalissa yksi vaikeimmista asioista on olla vanhempi ilman lasta. Palata takaisin siihen kahden aikuisen kotiin, elää elämää kuten mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Puolessa vuodessa tapahtui enemmän kuin milloinkaan aiemmin, mutta ulkoisesti näyttää kuin kaikki olisi ennallaan. Kokonaisesta elämästä muistuttaa enää valokuvat ikkunalaudoilla, taulu seinällä ja puulelu työpydän nurkalla. Äitinä ja isänä eläminen ilman elävää lasta on tympeää. Maailma on tympeä. Ankea ja harmaa. Meille annettiin kaikki ja vietiin kaikki. Identiteettikin. En minä ole äiti kovinkaan monen ihmisen silmissä, ulkopuolisten silmissä lainkaan. Ja vaikka minut armosta laskettaisiinkin äitien ryhmään, ei minulla ole puheenvuoroa keskusteluissa lapsista, äitiydestä ja vanhemmuudesta. Tämä lapsettomuus luo valtavaa ulkopuolisuutta: lapsiperheiden keskellä tuntuu aivan uudella tavalla ulkopuoliselta. Lapsikeskusteluissa me istumme hiljaa. En ole kyennyt sisällyttämään tätä normaaliini, en vielä. Viimeksi televisiosta pauhaava olympialaislähetys pelasti mielenterveyteni.
En ole vielä varma, kuka on tämä uusi minä ja mikä on tämä maailma, jossa tapahdun. Lapsen kuolema aiheuttaa valtavan eksistentiaalisen kriisin, jossa elämältä häviää tarkoitus ja suunta. Elämän merkitys katoaa rampauttaen minuuden. Kuka minä olen? Minne olen matkalla? Mikä on tärkeää? Mikä on tämä maailma? "...tuntui siltä kuin maailma olisi käännetty nurin päin kuin pyykkinarulle ripustettu vaate. Kaikki oli samanmuotoista, samankokoista ja samanväristä kuin ennenkin, mutta siitä huolimatta täysin väärin." Oloani ja maailmaani erinomaisen tarkasti kuvaava lause osui silmääni Kate Mortonin romaanista Hylätty puutarha, jonka otin mukaani lomalukemiseksi. Tuttu maailma on väärinpäin, rikottu, väärä, mutta minulle nykyään normaali.
Tässä nykyisessä normaalissa maailmassani on aina yksi hautakivi, jonka alle on haudattu pala sydäntäni. Ja vaikka minä toivun, nousen ja normalisoidun, on tuo hautakivi osa minun maailmaani. Se on minun väärinpäin oleva puseroni, loppuelämäni ajan. Tässä nurinkuristen vaatteiden maailmassa voin jonain päivänä olla normaali, uusilla säännöillä. Siihen saakka järjestelen palasia kasaan ja hetki kerrallaan uusi minä rakentuu peilaten itseään tähän uuteen maailmanjärjestykseen, joka kaikessa absurdiudessaan on arkisen normaali.
Olen lukenut tämänkin tekstin moneen kertaan vaikken ole saanut sanottua mitään. Tästäkin löydän paljon tuttua. Erityisen hyvin minusta tämän uuden normaalin summaa se kaapissa oleva harja hautakiven pesua varten. Se on niin käsittämättömän väärin ja perseestä, ja siellä se vain on kaikkien muiden siivoustavaroiden kanssa. Ja uutta normaalia on sekin, että mieleeni tuli tuosta, että pitäisikin itsekin hommata samanmoinen...
VastaaPoista