"Rakas lapsemme"

Rasmuksen pappa teki Rasmukselle haudalle laatan. Laatan kiinnittäminen venyi kesän yli, mutta vihdoin tällä viikolla laatta kiinnitettiin, hautakivessä lukee vihdoinkin minun oman Rasmus-rakkaani nimi. Rakas lapsemme, siinä lukee. En pystynyt keskittymään töihinkään tuona päivänä, jännitti aivan. Hulluista asioista tulee niin kovin tärkeitä. Laatoista ja lyhdyistä, nimestä kivessä. Onhan Rasmus ollut haudattuna tuon kiven alle jo seitsemän pitkää kuukautta, mutta jokin siinä nimen puuttumisessa on ollut. Aivan kuin asioita ei olisi saatettu loppuun. Aivan kuin tuo hauta ei olisi ollut Rasmuksen, minun, meidän.

Ystäväni tarjoutui heti lähtemään mukaani katsomaan kylttiä. Nämä ovat niitä kaikkein tärkeimpiä kohtaamisia ja hetkiä: että joku ymmärtää, kuinka tärkeä on juuri tuo hetki. Kuinka kaikessa lohduttomuudessaan niin sydäntä lämmittävän tärkeä, näissä puitteissa hieno asia. Kävimme samalla ostamassa syyskukat ja uudet lyhdyt. Tuntui kuin olisi ollut juhlapäivä. Parvekkeelta nappasin mukaani hautalapion, näitä uuden elämän tavallisia asioita. Kukkien istuttaminenkin sujui ystävän avulla kesää paljon paremmin. Kevyet lyhdyt kruunasivat haudan. Se oli vihdoin kaunis. Vihdoinkin se tuntui omalta, lämpimältä. "Se on ihan sun näköinen hauta, sellainen minkälainen sun lapsen haudan pitääkin olla", ystäväni sanoi. Hän on niin hyvä ystävä, ettei selittelyitä tarvita, niin hyvä, että hän uskaltaa sanoa juuri nuo sanat. Ne olivat nimittäin juuri ne sanat, joita olin kaivannut. Että lapseni hauta näyttää minulta, että sen tunnistaa.

Lehtien leijailua tuijottaessa tunsin ajan virran huumaavan juoksun. Kuinka hauta välähteli kuvina mielessäni: ensin lumisena, jäisenä valkoisen maailman ympäröimänä, vaativana ja uhkaavana. Auki oleva hauta, metrin syvyinen. "Minä vien sinun lapsesi, tänne kylmään maahan minä hänet suljen, sinun pienen ihmeesi", hauta kuiski. Mieleni täyttää maan ropina, kuinka pienen pieni uurna peittyy jäiseen, mustaan maahan. Minä lapioin ja itkin. Lunta oli paljon, oli kylmä ja kuinka epätoivoisen epätodellinen oloni olikaan seistessäni ensimmäisiä kertoja tuon kiven vierellä. Kunnes jää alkoi sulaa, maailmaan syttyä valoja. Päivien pitenevässä valossa hauta oli ahdistava, oksettava - kuin ansa, josta ei pääse ylös. Tunnen vieläkin poskillani viimaisen tuulen jäädyttämät kyyneleet. Auringon paisteen muuttuessa vaativammaksi hauta oli kuin loppumaton päänsärky. Olin odottanut kesän ja auringon helpottavan oloani, mutta kaikki oli päinvastoin. Huumavassa vihreydessä hauta näytti vielä kammottavammalta, irvokkaammalta ja raastavammalta. Se työnsi minua luotaan. En halunnut mennä sinne. Kuumina kesäpäivinä hauta hehkui punagraniitin sävyjä, valkoinen enkeli kiven päällä oli kuin majakka - jo portilta askeleet osuivat oikeaan tahtiin, joka pysähtyi juuri oikeassa kohdassa. Kaikkeen tottuu, kaiken oppii. Ja nyt, nyt kun kivessä lukee "rakas lapsemme", tuntuu kuin kivi jopa pyytäisi luokseen. Askeleeni kulkee kiveä kohti jo keveämmin, niin paljon keveämmin kuin kertaakaan aiemmin.

Vuodenaikojen muuttuminen muistuttaa ajan kulumisesta, siitä, että menen koko ajan eteenpäin - vaikka sen ajoittain unohdankin. "Rakas lapsemme", kuuluisi lukea jossain muualla kuin hautakivessä. Mutta tässä maailmassa, tässä todellisuudessa olen hyväksynyt osani - sen, että hauta on ainoa, mitä Rasmuksesta on enää jäljellä. Minun esikoisestani ei koskaan tule isoa poikaa, mutta hänen hautansa löytyy aina eräältä hautausmaalta, ison koivun juurelta. Ja sen tietävät nyt kaikki - että juuri tuon koivun alla on eräs Rasmus-rakas, rakas lapsemme, äitinsä ja isinsä kallein aarre.