"Jos sua ei ois ollut,
niin olisin keksinyt sut
ois susta samanlainen tullut
mitään en ois muuttanut..."
Ohikulkijat luulee
minun seinille puhuvan,
tyhjyyteen ne sanovan mun kuulee:
'sua aina rakastan'..."
Vielä kamalampaa kuin oman lapsen kuolema olisi se, ettei häntä koskaan olisi ollut. Leikittelin ajatuksella, minkälaista elämäni tänään olisi - jos Rasmus ei olisi kuollutkaan. Olisimme varmaan odottaneet innoissamme isiä kotiin, viikonloppu ja jotain kivaa tekemistä edessä. Ehkä mummon ja vaarin kanssa mökille tai serkkujen kanssa leikkimään. Mutta tänään minä vietänkin kuolleiden lasten muistopäivää, ensimmäistä kertaa. Minä, isi ja Rasmus-rakas. Tuhansien muiden äitien ja isien kanssa.
"Tahdon susta kiinni pitää,
vaikken sua oikeasti enää nää
en tahdo irtikään päästää,
taas ilmestyt vierellein,
on pakko itseään säästää,
sen velkaa sulle jäin..."
Kuolleiden lasten muistopäivää on vietetty syyskuun 23. päivä vuodesta 2010 alkaen. Tämä päivä on meille kaikille lapsemme menettäneille, kaikille niille kuolleille rakkaille, pienille ja isoille, mutta myös huomiona maailmalle: me tarvitsemme erityistä tukea ja apua, niin läheisiltämme kuin yhteiskunnalta. Kuollut lapsi seuraa mukanamme läpi koko elämän. Ei hän häviä, vaikka kyyneleet väistyvätkin.
"...olet jokaikinen yön ääni
kukkamerestä poimin sut,
hyvä ajatus sisällä mun pääni,
kun elämä on suuttunut."
Tänään Rasmus on ollut normaalia enemmän mielessäni, sydämessäni. Kun olin ihan hiljaa, olin kuulevinani pienen itkun - muistin niin viiltävän tarkasti, miltä pienen pieni rakkaani kuulosti, miltä näytti, miltä tuntui. Hetki oli hauras ja surullinen, mutta myös täynnä onnea. Luojan kiitos minä muistan. Onneksi Rasmus oli. Onneksi Rasmus tuli. Onneksi minä tiedän, miltä lapseni kuulostaa ja tuntuu.
"...oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa,
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan..."
Rasmus teki minusta äidin. Rasmus on muuttanut minua kyynel kyyneleeltä - ja tulee muuttamaan vielä pitkään. Minä en haluaisi elämääni ilman Rasmusta. Haluaisin Rasmuksen luokseni, mutta en koskaan, en milloinkaan sitä, että Rasmusta ei olisi ollut.
"... jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut,
vuoteeseeni kuvitellut
sulle kadulla puhunut."
Vaan puhunhan minä nytkin. Työmatkalla viimeksi. Näitä ihan tavallisia, kerroin, että äidin on kova ikävä, että tänään on tällainen juhlapäivä. Mutta että äiti aina muistaa, joka päivä ja joka hetki, ei vain tänään. Ja että äiti rakastaa ihan kauheasti Rasmusta, aina. Minä puhun ääneen. Koitan aina katsoa, ettei kovin moni huomaisi. Vaan mitä sitten, jos huomaavatkin - tulisivat hekin hullummiksi lapsensa kuollessa. Tänään ainakaan en välitä. Tänään te joudutte katsomaan, kuuntelemaan.
"...hiljaisuutena öissä,
ääriviivoissa pihakoivun,
ilman sua oon kuin vöissä
ilman sua lakastun
saanhan susta kiinni pitää
vaikken sua oikeesti enää nää..."
Lakastunut minä olen. Lakastunut on lapsensa menettänyt vanhempi. Varjo entisestä, haalea, hieman ryppyinen. Jonain päivänä taas varmasti parempi, mutta siihen päivään on paljon pidempi matka kuin maailma luulee. Sitäkin tämä muistopäivä haluaa tuoda esiin. Että lapsen kuolema koskettaa syvästi perhettä ja että suru on kaikin mittapuin pitkä, maailman silmissä todella pitkä. Rasmuksen haudan vieressä on hautakivi, jossa on pienen tytön nimi. Tyttö on kuollut viiden päivän ikäisenä vuonna 1945, hauta puolestaan tehty 50 vuotta myöhemmin. Puoli vuosisataa ja silti äiti ja isi halusivat kaiverruttaa pienen pienen tyttärensä nimen omaan hautakiveensä. Siinä perspektiiviä ja ajantajua. Lapsi ei koskaan kuole äitinsä ja isänsä sydämestä.
"...en tahdo irtikään päästää,
taas ilmestyt vierellein,
on pakko itseään säästää
sen velkaa sulle jäin..."
Rasmus on osa minua, osa minuuttani ja suurimmassa määrin osa äitiyttäni. Vielä sittenkin, jos Rasmus saa sisaruksia. Ei ole kuin yksi esikoinen, yksi ensiraskaus, ensisynnytys. Rasmuksen kuolema ei pyyhi pois tapahtunutta, uusi ei korvaa vanhaa. Rasmus-rakas on maailman hienoin esikoispoika ja sellaisena hän tulee meidän elämässä elämään, en saata päästää irti.
"...ei sua minusta voi erottaa
jäät osaksi mieleni maisemaa..."
Minun mielenmaisemaani on maalattu pienen pieni Rasmus-rakas - ja hänen hautansa. Tuo maalaus on tausta elämälleni, minä tapahdun nykyään sen maalauksen edessä, sen väreissä ja sävyissä.
"...kiitos, kun olit totta hetken,
nyt mun täytyy tästä jatkaa,
vierelläni teet loppuretken,
vaikka se olis kuvitelmaa
olet jokaikinen yön ääni
osa lempeää valon kajoa
kesäsateena saavut elämääni
en kuivuuteen hajoa..."
Rasmus on totta, Rasmus on osa minua, osa meitä, osa elämääni. Tänään ja huomenna. Kyyneleitteni takaa olen kiitollinen siitä, että hän oli. Tänään haudalla itketti enemmän kuin pitkään aikaan. Syystäkin kai. Vuoden takaisesta odostusonnesta on jäljellä hauta, meistä tulikin sellainen perhe, joka viettää kuolleiden lasten muistopäivää - joka ikinen vuosi tästä eteenpäin. Ja me emme ole yksin. Hautausmaallamme kokoontui kymmeniä muitakin äitejä ja isiä, kynttilät kainaloissa, kyyneleet silmissä. Sillä lapsia kuolee, valitettavasti. Rasmuksella on monta kaveria siellä jossain. Siellä hautausmaalla me ikävöivät seisoimme, lakastuneina, kohtaloittemme yhteensaattamina.
"...oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan."
Tänään sytytän kynttilät Rasmukselle ja kaikille muille niin suuresti kaivatuille.
Lainaukset ovat Kaija Koon laulusta Jos sua ei ois ollut.
Hei Hanna! Onko sinulla spostia johon voisin laittaa viestiä? Täällä kirjoittelee samankaltaisen tarinan juuri kokenut keskostytön äiti, enkelitytön äiti.
VastaaPoistaOlen todella pahoillani pienen tyttösi kuolemasta. Ilman muuta voit laittaa minulle viestiä. Sähköpostiosoite on: alapelkaapimeytta(a)gmail.com
Poista