Keinulauta

Päivät ovat piinaavaa tasapainoilua keinulaudalla. Toisessa päässä on uskomaton epätoivo ja ahdistus, toisessa hauras toive selviämisestä. Aika kulkee jossain valtavien ääripäiden välimaastossa, epätietoisuuden, epätoivon ja hetkittäisen helpomman olon epävakaudessa. Keinulauta keikkuu arvaamattomasti eikä hauraimmille toivon tunteille ole juurikaan aikaa. Joskus toivoisi, ettei niitäkään hetkiä olisi - niin kamala on jälleen valua keinulaudan toiseen ääripäähän, jossa toivo on tuntematon käsite.

En tiedä, voiko tasapainoilusta edes puhua, lähinnä on romahduksia päästä toiseen. Äkkinäisiä liikkeitä, toisinaan hiljaista valumista kohti vääjäämätöntä epätoivoa. Pää on täynnä puolikkaita lauseita, kehittymättömiä ajatuksia, joille ei löydy sanoja. Tarpeeksi kuvaavia sanoja. Haluaisin puhua kaikesta, uudestaan ja uudestaan - mutta mitkään sanat eivät tavoita edes murto-osaa siitä, mitä koen. Vaikka mieli on räjähtämispisteessä, on helpompi olla hiljaa. Ei helpompi, mutta vähemmän vaikea. Minä, jolle sanat ovat aina olleet tie ymmärrykseen, en yhtäkkiä pystykään kuvaamaan omaa elämääni tunteineen. Kaon kummallisia ja päättömiä lauseita, jotka eivät edusta ajatuksiani tai kokemuksiani lainkaan. Kaikkien muiden tunteiden sekaan on asettunut myös hämmennys: missä ovat sanat, jotka mahdollistaisivat edes hetkellisen tasapainon?

Tasapainon hetket ovat vielä utopistista illuusiota. Toistelen itselleni typeriä "no näitähän nyt sattuu kaikille, ihan tavanomaista!" -lauseita, jotta saisin keinulaudan edes hetkeksi tasaisemmaksi. Vaikka ympäristö ei ole juurikaan asettanut vähättelyä tilanteelle, mieleni pyrkii siihen hetkittäin. Kai järjen säilyttämiseksi? Kaiken järjettömyyden ja suuruuden edessä minun täytyy yrittää pienentää kokemaani pystyäkseni käsittelemään elämääni sellaisena kuin se de facto nykyään on.

Jokaista liikettäni peittää se kaikkein painavin ja ahdistavin ajatus: en uskalla toivoa elämältä mitään. Olen hiljaa, en toivo, en pyydä. En toivo elämältä mitään, en uskalla.

Jos uskaltaisin, toivoisin sanoja, joilla voisin löytää lähemmäksi tasapainon hetkeä, lähemmäksi toivoa, kauemmaksi tästä epävakaasta keinunnasta.

"Toinen tähti oikealla ja suoraan aamuun"

Taivaanrannan kirkas tähti saa minut kyyneleitteni takaa hymyilemään. Venus, tiedän kyllä - tai sitten osoite Mikä-Mikä-Maahan, kadonneiden poikien ja Peter Panin luo. Osoitteena toinen tähti oikealla ja suoraan aamuun. Yksi lapsuuteni lempisaduista. Minä välillä haluan uskoa satuihin. Minun on välillä pakko saada uskoa satuihin. Siihen, että Roope ja Rasmus ovat varmasti onnellisia ja leikkivät jossain, missä ikuinen lapsuus, onni ja seikkailut ovat mahdollisia. Että pojat lensivätkin Mikä-Mikä-Maahan ja ovat nyt onnellisia päätähuimaavissa seikkailuissa merenneitojen, merirosvojen, keijujen ja intiaanien kanssa. Huumaavan kaunis ikuisen lapsuuden maa, ikuisen onnen ja kuolemattomuuden tyyssija jossain siellä, minne äiti ja isi eivät koskaan pääse.

Vilkutan aina tuolle kirkkaalle tähdelle, hymyilen ja lähetän terveisiä. Jos rakkauteni sittenkin yltäisi vaivihkaisena sipaisuna seikkailuista onnellisen väsyneiden poikieni poskille. Tiedänhän sentään osoitteen.

Vitutus

Olen todella vihainen, käsittämättömän kiukkuinen, kaikki vituttaa. Ensisijaisesti se, että minun lapseni kuolevat, sen jälkeen enemmän tai vähemmän kaikki muu. Aggressio on muutosvoima, psykiatri sanoi. Masennus on tasainen seisova vesi, suru puolestaan kuin virta, viha sen pyörre, vie eteenpäin. Hyvä sentään, että tällä kamaluudella on jokin merkitys. Tämä musta tuskakasa ei nimittäin ole kovin kevyt harteilla. En oikein itkekään tältä vitutukseltani. Tai itken toki, monta kertaa päivässä, mutta paljon vähemmän kuin Rasmuksen kuoltua, paljon vähemmän kuin olettaa saattaisi. Sellaisia lyhyitä itkuhetkiä vain, ei yhtään monen tunnin itkumaratonia. Toki normaalinikin on todella vääristynyt, minä kun olen itkenyt jo vuoden. Ei kai onnelliset tai edes perustyytyväiset ihmiset itke päivittäin, viikoittain, tunteja kerrallaan? Ehkä minun kyyneleet ovat jo loppuneet - niin jumalattoman paljon viime vuonna olen itkenyt. Tiedä häntä.

Haluaisin vain takaisin elämään, jossa huolenaiheet ovat tavallisen arkisia. Olenhan minäkin sellaista elämää elänyt. Joskus tuntuu, että muut unohtavat sen: muistuttavat huolten ja murheiden suhteellisuudesta, kertovat kuinka toiselle pienempi murhe voi olla yhtä suuri kuin minunkin murheeni. Kyllähän minä sen tiedän, en minä ole ollut kaikkia 33 vuotta kuolleen lapsen äiti. Olen elänyt tavallisten murheiden elämää 31 vuotta ja yksitoista ja puoli kuukautta. Ihan tavallisen arkisia huolia ja murheita, suruja, iloja, stressiä. Ei yhtään kuollutta lasta, ei suurempia vastoinkäymisiä, monta saavutettua unelmaa ja tavoitetta, elämään kuuluvia luopumisia. Ihan tavallista elämää. Sitä minä haluaisin. En halua suunnitella lasten hautajaisia, käsitellä lapsen menetykseen liittyviä tunteita, käydä läpi kriisiä, en halua nyyhkyttää tätä tuskaani taas yhtä vuotta ja loppuelämääni. En halua elämää, jossa lapset kuolevat.

Sieltä se vihanikin varmasti nousee. Kapinoin vastaan kaikella voimallani. EN HALUA! EN TAHDO! EI, EI, EI! EI HUVITA, EI KIINNOSTA! Ja mitään muuta minulla ei ole. Vain tämä elämä, jossa hautaan toisenkin lapseni. Minun elämäni. Minun ainoa elämäni, joka minun pitää oppia hyväksymään, halusin sitä tai en.