Vitutus

Olen todella vihainen, käsittämättömän kiukkuinen, kaikki vituttaa. Ensisijaisesti se, että minun lapseni kuolevat, sen jälkeen enemmän tai vähemmän kaikki muu. Aggressio on muutosvoima, psykiatri sanoi. Masennus on tasainen seisova vesi, suru puolestaan kuin virta, viha sen pyörre, vie eteenpäin. Hyvä sentään, että tällä kamaluudella on jokin merkitys. Tämä musta tuskakasa ei nimittäin ole kovin kevyt harteilla. En oikein itkekään tältä vitutukseltani. Tai itken toki, monta kertaa päivässä, mutta paljon vähemmän kuin Rasmuksen kuoltua, paljon vähemmän kuin olettaa saattaisi. Sellaisia lyhyitä itkuhetkiä vain, ei yhtään monen tunnin itkumaratonia. Toki normaalinikin on todella vääristynyt, minä kun olen itkenyt jo vuoden. Ei kai onnelliset tai edes perustyytyväiset ihmiset itke päivittäin, viikoittain, tunteja kerrallaan? Ehkä minun kyyneleet ovat jo loppuneet - niin jumalattoman paljon viime vuonna olen itkenyt. Tiedä häntä.

Haluaisin vain takaisin elämään, jossa huolenaiheet ovat tavallisen arkisia. Olenhan minäkin sellaista elämää elänyt. Joskus tuntuu, että muut unohtavat sen: muistuttavat huolten ja murheiden suhteellisuudesta, kertovat kuinka toiselle pienempi murhe voi olla yhtä suuri kuin minunkin murheeni. Kyllähän minä sen tiedän, en minä ole ollut kaikkia 33 vuotta kuolleen lapsen äiti. Olen elänyt tavallisten murheiden elämää 31 vuotta ja yksitoista ja puoli kuukautta. Ihan tavallisen arkisia huolia ja murheita, suruja, iloja, stressiä. Ei yhtään kuollutta lasta, ei suurempia vastoinkäymisiä, monta saavutettua unelmaa ja tavoitetta, elämään kuuluvia luopumisia. Ihan tavallista elämää. Sitä minä haluaisin. En halua suunnitella lasten hautajaisia, käsitellä lapsen menetykseen liittyviä tunteita, käydä läpi kriisiä, en halua nyyhkyttää tätä tuskaani taas yhtä vuotta ja loppuelämääni. En halua elämää, jossa lapset kuolevat.

Sieltä se vihanikin varmasti nousee. Kapinoin vastaan kaikella voimallani. EN HALUA! EN TAHDO! EI, EI, EI! EI HUVITA, EI KIINNOSTA! Ja mitään muuta minulla ei ole. Vain tämä elämä, jossa hautaan toisenkin lapseni. Minun elämäni. Minun ainoa elämäni, joka minun pitää oppia hyväksymään, halusin sitä tai en.