Päivät ovat piinaavaa tasapainoilua keinulaudalla. Toisessa päässä on uskomaton epätoivo ja ahdistus, toisessa hauras toive selviämisestä. Aika kulkee jossain valtavien ääripäiden välimaastossa, epätietoisuuden, epätoivon ja hetkittäisen helpomman olon epävakaudessa. Keinulauta keikkuu arvaamattomasti eikä hauraimmille toivon tunteille ole juurikaan aikaa. Joskus toivoisi, ettei niitäkään hetkiä olisi - niin kamala on jälleen valua keinulaudan toiseen ääripäähän, jossa toivo on tuntematon käsite.
En tiedä, voiko tasapainoilusta edes puhua, lähinnä on romahduksia päästä toiseen. Äkkinäisiä liikkeitä, toisinaan hiljaista valumista kohti vääjäämätöntä epätoivoa. Pää on täynnä puolikkaita lauseita, kehittymättömiä ajatuksia, joille ei löydy sanoja. Tarpeeksi kuvaavia sanoja. Haluaisin puhua kaikesta, uudestaan ja uudestaan - mutta mitkään sanat eivät tavoita edes murto-osaa siitä, mitä koen. Vaikka mieli on räjähtämispisteessä, on helpompi olla hiljaa. Ei helpompi, mutta vähemmän vaikea. Minä, jolle sanat ovat aina olleet tie ymmärrykseen, en yhtäkkiä pystykään kuvaamaan omaa elämääni tunteineen. Kaon kummallisia ja päättömiä lauseita, jotka eivät edusta ajatuksiani tai kokemuksiani lainkaan. Kaikkien muiden tunteiden sekaan on asettunut myös hämmennys: missä ovat sanat, jotka mahdollistaisivat edes hetkellisen tasapainon?
Tasapainon hetket ovat vielä utopistista illuusiota. Toistelen itselleni typeriä "no näitähän nyt sattuu kaikille, ihan tavanomaista!" -lauseita, jotta saisin keinulaudan edes hetkeksi tasaisemmaksi. Vaikka ympäristö ei ole juurikaan asettanut vähättelyä tilanteelle, mieleni pyrkii siihen hetkittäin. Kai järjen säilyttämiseksi? Kaiken järjettömyyden ja suuruuden edessä minun täytyy yrittää pienentää kokemaani pystyäkseni käsittelemään elämääni sellaisena kuin se de facto nykyään on.
Jokaista liikettäni peittää se kaikkein painavin ja ahdistavin ajatus: en uskalla toivoa elämältä mitään. Olen hiljaa, en toivo, en pyydä. En toivo elämältä mitään, en uskalla.
Jos uskaltaisin, toivoisin sanoja, joilla voisin löytää lähemmäksi tasapainon hetkeä, lähemmäksi toivoa, kauemmaksi tästä epävakaasta keinunnasta.
Nyt julkaisin tuon kommentin väärään blogiin, voit poistaa sen. Sinulle halusin sanoa suurimmat osanottoni, sanoja kuvaamaan surusi suurrutta ei ole. Meitä on täällä monta, jotka toivovat sinulle edes pientä toivonpilkahdusta tuleviin kuukausiin <3
VastaaPoistaKiitos <3
PoistaTekstisi on raastavaa ja kaunista. Sanoja et ole kokonaan kadottanut. Kirjoitat elävästi, kirkkaasti ja koskettavasti.
VastaaPoistaMinusta keinulaudan keikauttaminen absurdeilla "tätä nyt sattuu kelle vaan" -vakuuttelulla on erittäin ymmärrettävää. Ajattelen että se on yksi tapa tehdä käsittämätöntä käsitettäväksi. Kestää yksi tai kaksi hetkeä eteenpäin. Ihan varmasti sallittu keino.
Siitä tulee mieleeni se, kun matkustin kuollutta vauvaani synnyttämään. En muista olenko jo kertonut tämän, mutta ajattelin autossa viileästi "näitä tapahtuu pari sataa vuodessa Suomessa. Se tarkoittaa, että suunnilleen joka toinen päivä joku nainen synnyttää kuolleen vauvan. Tänään on minun vuoroni."
Sen lisäksi että tuo on tilastollinen tosiseikka, ajatus rauhoitti minua kovasti. Se sai sen järjettömyyden tuntumaan melkein normaalilta, tavalliselta ja tarvitsin sitä tunnetta kovasti. Tuntui että olen vähemmän kummajainen, vähemmän syrjässä ja vähemmän eristyksissä labyrintin uumenissa.
Vähän samankaltainen ajatus, johon välillä turvauduin, oli se, että noin puolet tai jopa yli puolet raskauksista keskeytyy, jos heti hedelmöittymisen jälkeen tapahtuneet "keskenmenot" lasketaan mukaan. Tätäkin ajattelemalla oma tilanteeni tuntui vähän normaalimmalta, vaikka onkin hullua rinnastaa kohtukuolema ja sellainen "keskenmeno", jossa nainen ei koskaan edes tiedä olleensa raskaana. Silti ajatus siitä, että elämä nyt kertakaikkiaan saattaa tyssätä missä kohtaa vaan, "sitä tapahtuu koko ajan" jollain lailla hetkeksi lievitti ahdistusta.
Matkatoveri
Muistan tarinasi hyvin. Itseasiassa ajattelin sitä sillä hetkellä, kun kävi selväksi, ettei mitään ole enää Roopen hyväksi tehtävissä, synnytys täytyy käynnistää ja lapsi tulee kuolemaan. Vaikka Roope olikin elossa tuona hetkenä, muistan ajatelleeni tarinaasi. Ammensin siitä voimaa kohdata se, mikä oli edessä. Kylmä rationaalisuus auttaa tilanteessa, jossa tunteille ei ole sijaa - ei, jos haluaa selvitä tilanteesta järjissään. Ajattelin silloin sinua, ajattelin, että nyt on minun vuoroni. Ajattelin kaikkia niitä äitejä, jotka ovat joutuneet samaan tilanteeseen ennen minua ja minun jälkeeni. Minun vuoroni siinä odottavien äitien jonossa, jossa huono onni osuu aina jonkun kohdalle. Tavallaan tunnen olevani lähempänä ikiaikaista äitiyttä ja äitien linjaa: minun kohdallani kehittynyt lääketiede on ollut voimaton, minä taivun elämän edessä kuten miljoonat äidit ennen nykyaikaa, ennen minua, kuten miljoonat äidit kaikkialla siellä, missä kehittynyt lääketiede apukeinoineen on edelleen harvojen etuoikeus. "Sitä tapahtuu koko ajan" on enemmän kuin totta ja tuo lohtua nykyajan lääketieteen luomaan illuusioon siitä, että kaikki olisi mahdollista, että kaikki olisi pelastettavissa. Elämä on edelleen kontrolloimatonta ja arvaamatonta. Meille toisille se on enemmän totta kuin toisille.
PoistaMinua liikuttaa kovasti, että tarinani tuli mieleesi Roopen synnytykseen valmistautuessa ja että ammensit siitä voimaa.
VastaaPoistaMinua koskettaa myös ajatuksesi äitien linjasta, surun ketjusta, yhteydestä, joka ulottuu maailman ympäri ja kauas menneeseen ja tulevaan myös.
Surullinen, mutta kaunis ajatus. Otan sen mukaani.
<3