Arkinen suru

Ajatukseni ovat olleet viime aikoina kaikin puolin sekaisia. En saa kunnolla otetta yhdestäkään, ajatusten ylös kirjoittaminen tuntuu aivan mahdottomalta. Aloitan, kunnes hetken kuluttua lopetan. Aloitan uudestaan, lopetan uudestaan. Arki sotkee suruni kulkua. Ajatukseni eivät meinaa pysyä kasassa, kun jo jokin arkisen tympeä ja harmaa ajatus ujuttautuu häiritsemään ajatusteni rataa. Niinhän sen kuuluukin mennä, että suru hiljakseen liikkuu taakse - minä en vain ole vielä valmis siihen. Suruni ei ole valmis, ei lähimainkaan. Tuntuu kuin arki kasaisi ajatuksiani oven taaksen ja jonain hetkenä tuo ovi taas aukeaa ja kaikki vyöryy kerralla päälle. Kylmää jo nyt tuo hetki. Minä tarvitsisin vielä kovasti aikaa ajatella. Suru on muuttanut muotoaan, mutta on silti vahvasti olemassa - on vielä pitkään. Arki työntää surun taustalle, mutta ei suinkaan hävitä sitä.

Arjen ja surun yhdistäminen on ollut yllättävän raskasta. Olen fyysisesti lähes yhtä väsynyt kuin henkisesti. Olen astunut muutaman askeleen taaksepäin sosiaalisista suhteista ja jättänyt sosiaalisen median pelkkää yhteydenpitoa varten. Sosiaalinen media huutaa reagointia ja tuon huudon hiljentäminen on antanut tilaa omille tunteille ja ajatuksille. Alkusysäyksen antoi vauvakuvia täynnä oleva viestiketju - en todellakaan kestänyt alkukesän ahdistuksessa massa-ajona vastasyntyneitä poikavauvoja ja onnellisia äitejä. Vaikka toisen onni ei ole minulta pois, alleviivaa hehkuva onni sitä, mitä meillä ei ole, eikä sen näköisenä koskaan tule olemaankaan. Muiden onni ei itsessään ole kuitenkaan ollut syy väistymiselleni, olen halunnut säästää reagointini ja tunteeni todellisiin tilanteisiin: emojin sijasta on parempaa halata, viestin sijaan soittaa. Retriittini on helpottanut oloani, maailma on tässä, minä olen tässä - ja vain tässä, en valokuvassa, en toivotussa sosiaalisessa konstruktiossa - ja niin ovat myös ne ihmiset, joilla on oikeasti merkitystä.

Niin kuin se ystävä, joka edelleen muistaa kysyä, miten voin. Se, joka varmasti ymmärtää kysyä sitä vielä vuosienkin päästä. Se, joka puhuu aina Rasmuksesta nimeltä. Se ystävä, joka satojen kilometrien päästä auttaa järjestelemään arkea ja surua samaan pakettiin. Erään sunnuntaisen puhelun aikana pesin pyykit, tiskasin ja kiillotin kaapin ovet - puhuttiin siinä samalla kuolemat ja elämät. Sydämen sijaan soittaa, emojin sijaan ajaa paikalle ja vie hautausmaalle. Halaa haudalla lujaa, ja soittaa sitten seuraavana päivänä ja kysyy: "miten voit?"

Semmoinen todellisen elämän todellinen ystävä, joka on läsnä niin pyykinpesussa kuin lapsen kuolemassa. Auttaa saamaan surun ajatuksista kiinni arjenkin keskellä. Ei ole aina nimittäin helppoa se.

Mitä jos?

Mitä jos? Mitä jos minä en selviäkään? Mitä jos minä jään ikuisuuteen saakka kiinni lapseni kuolemaan? Kyllä minä luulen selviäväni, mutta mitä jos? Mitä jos minä olenkin yksi niistä, joiden sieluun lapsen kuolema sattuu niin lujaa, ettei lapsen kokoinen aukko koskaan arpeudu? Mitä jos?

Mitä jos minä olen loppuelämäni vain puolikas minä; tällainen hauras ja heiveröinen, hieman kumarassa kulkeva? En hymyile kuin puoliksi, vain näöksi. Että ilo ei koskaan nouse silmiini saakka. En innostu, katselen vain, tuijotan tyhjyyteen aika ajoin. Mitä jos minusta ei koskaan tulekaan ehjää? Unohdan kuka olin ja lopulta muistan vain puolikkaan minän luullen sen aina olleen totta. Että jos Rasmus veikin mukanaan niin ison palan sydämestäni, että en milloinkaan pysty ohittamaan sitä. Jos sydämeni ei olekaan särkynyt, jos se onkin rikki, kokonaan, lohduttomasti rikki. Mitä jos minä en pääse yli ikävästäni? Mitä jos minä kaipaan loppuelämäni Rasmusta niin kovasti, että se peittää alleen kaiken muun?

Mitä jos maailmani jääkin tämän näköiseksi - hassuksi maalaukseksi, jossa minä tapahdun? Mitä jos maailma on ikuisesti kaikista väreistään, kaikesta kirkkaudestaan, kaikesta kauneudestaan huolimatta näin harmaa, näin persoonaton, näin yhdentekevä? Mitä jos katkeroidun surusta, välinpitämättömyydestä, sivuuttamisesta? Kuljen katuja vihaisena, kartan ihmisiä. Mitä jos kateus asettuukin asumaan luokseni verraten ilkeästi kuiskien epäonneani muiden onneen? Jos kumarani vain syvenee, askeleeni hidastuu, mieleni vain tummuu. Mitä jos huominen ei olekaan parempi, helpompi, aurinkoisempi?

Mitä jos minä en voikaan pitää lupaustani selviämisestä? Että Rasmus joutuisikin kantamaan harteillaan taakan ikuisesti surullisesta äidistä. Mitä jos niin käy? En minä halua sitä uskoa, en usko, en tule uskomaan - mutta silti, mutta silti mieleni reunoja kaartaa kaksi sanaa: mitä jos.

Keskospojan äiti

Suru on tainnut kulkea jonkin askeleen eteenpäin, sillä siihen mahtuu nyt muutakin kuin pelkkä kuolema. Olen käsitellyt kovasti keskosuutta. Sitä, että mitä tapahtui ennen Rasmuksen syntymää. Sitä, että juuri minun synnytys käynnistyi kuukausia liian aikaisin, että Rasmus syntyi keskosena. Että menetimme loppuraskauden, äitiysloman, malttamattoman odotuksen. Sillä vaikka olen kuolleen lapsen äiti, olen myös pienen keskospojan äiti - keskospojan, joka eli kokonaiset kaksi viikkoa teho-osastolla. Rasmuksen kuolema on peittänyt alleen keskosuuden, joka massiivisena elämänmuutoksena täytyy käsitellä sekin. Keskosten vanhemmat saavat aina kriisiapua, shokki ja elämänmuutos ovat niin massiivisia. Minunkin täytyy käydä läpi keskosuus ja sen mukanaan tuomat hämmennys, hätä ja huoli - omana asianaan, täysin erillisenä Rasmuksen kuolemasta. 

Ihmisen tarina alkaa jo kauan ennen syntymää. On vanhempien toiveita, odotuksia, unelmia. On yllätyksiä ja sopeutumisia. Positiivinen raskaustesti aloittaa ihmisen mittaisen tarinan: jo ensimmäisestä päivästä rakentuu ajatus tulevasta. Toiveet ja mielikuvat liitetään syntymättömään, rakennetaan kuvaa edessä olevasta. Yksikään vauva ei synny tyhjiöön, ennen syntymää on kuljettu jo pitkä matka. Minä olin varma, että Rasmuksella on isänsä nenä. Oli. Veikkasin tummia hiuksia. Ja ne oli tummat, todella kauniit! Rasmus oli oman näköinen, juuri meidän näköinen, tunnistin hänen jokaisen piirteensä. Olen lähes maanisena käynyt mielessäni läpi Rasmuksen raskauden aina positiivisesta raskaustestistä lähtien, kerrannut synnytyksen jokaisen minuutin, elänyt uudelleen Rasmuksen koko elämän. Olen lukenut jokaisen epikriisin, hypistellyt peittoa, tuijottanut valokuvia. "Lapsi ollut kiukkuinen", lukee erään päivän kohdalla. Sen lukeminen tuntui valtavan hyvältä. Rasmuksellani oli ihan oikea luonne, häntä kiukutti välillä! Silloin käsi pusertui nyrkkiin ja kädet heiluivat vimmatusti, pyöritti päätään samalla, ilman keuhkotuubia kuului välillä pieni itkukin.

Ystäväni kertoi kerran, kuinka oli ollut poissa tolaltaan lapsensa rokotuksen jälkeen - lapsi oli reagoinut voimakkaasti rokotukseen ja itkenyt poikkeuksellista kipuitkua. Äiti oli ollut poissa tolaltaan vielä kotonakin - lapsen hätä tuntuu äidistä aina niin valtavan pahalta. Jostain syystä tämän tarinan muistaminen laukaisi itsessäni erilaisen matkan Rasmuksen elämään. Kenties tarina antoi jonkin oikeutuksen omalle hädälleni, muistutuksen siitä, että saan tuntea tuskaa myös lapseni kokemuksista. Että olen äiti, joka joutui katsomaan vierestä lukemattoman liudan lapselleni tehtäviä hoitotoimenpiteitä - sellaisia, joilta suurin osa äideistä välttyy. Että minun ei tarvitse olla reipas, enää. Että minäkin saan itkeä lohduttomasti sitä, että lastani on sattunut, sillä hänen hätänsä on minun. Ja että se itku on itkettävä, vaikka lapseni onkin kuollut.

Jostain syystä yksi pahimpia oli liman imeminen keuhkokoneen tuubista. Pienet kasvot vääristyivät kummalliseen ilmeeseen, kädet haroivat kaikkea ympärillä. Tuubiin työnnetään imuletku, lapsesta se tuntuu siltä kuin hän tukehtuisi. Sen katsominen vierestä oli vaikeaa. Monta kertaa päivässä otettiin verikoe. Pienen pieni kantapää oli kovilla jatkuvista pistoista. Äidin tai isin kädet rauhoittivat onneksi hieman. Arteriakanyyli piti vaihtaa eräänä päivänä. Halusin olla mukana. "Tämä ei tuota teille mitään lisäarvoa, menkää kahville", lääkäri ilmoitti. Suoni ei ollut löytynyt heti, oli täytynyt pistää muualle, muistona kaikesta oli verisiä tuppoja ja sidoksia pienissä jäsenissä. Lakanatkin olivat veressä. Äidin pieni reppana. Keuhkokoneeseen laittamisen jälkeen Rasmus oli lääkitty tajuttomaksi. Keskosilla kipulääkevaihtoehdot ovat parasetamoli tai morfiini. Intubaatiossa ainoa vaihtoehto on morfiini. Istuimme vieressä ja pidimme pienestä kiinni. Hän oli väsynyt ja nukkui kaksi päivää.

Kaiken uudelleen eläminen on kaikkien kyyneleiden jälkeen puhdistavaa. Kirjoitin päiväkirjaa Rasmuksen odotusajalta ja jatkoin syntymän jälkeen. Palaaminen noihin teksteihin on sydäntä lämmittävää ja arvokasta. Rasmus ei olisi voinut kuolla ellei olisi elänyt. Hänen tarinansa alkoi eräästä lämpimästä heinäkuisesta torstai-iltapäivästä, jolloin tein positiivisen raskaustestin. "Yllätyksestä huolimatta tämä lapsi on rakastettu ja toivottu", olen kirjoittanut. Nyt läpikäymäni matka päättyy kirkkaan aurinkoiseen ja hyytävän kylmään tammikuun päivään, lauantaihin 2.1.2016. "Tänään oli loistava päivä! Iltapäivällä pääsit pois hengityskoneesta ja kestit toimenpiteen hyvin jopa ilman morfiinia. Hoitaja vaihtoi vaipan ja siellä oli todella hieno iso kakka! Olet siirtynyt jo pienimmästä vaipasta isojen poikien vaippaan! Mummon kanssa kävimme ostamassa sinulle keskosvaatteita, yhdessä potkupuvussa on ihania iloisia eläimiä, pidät siitä varmasti. Ihana päivä takana! Kiitollisena näistä hetkistä kuljemme eteenpäin", lukee päiväkirjassa.

Enpä osannut sinä heinäkuisena päivänä aavistaa, mitä kaikkea matkallemme osuisi. Onneksi niin. Onneksi en tiennyt. Onneksi en myöskään tuona onnellisena lauantaina 2.1.2016 tiennyt, mille matkalle seuraavana aamuna joutuisimme. Sillä jokaisella päivällä on oikeus onneensa, sellaisenaan ilman pelkoa tulevasta. Sen vuoksi minun on tämä kaikki kerrattava ja läpikäytävä. Käsiteltävä myös ennenaikainen synnytys ja pienen pienen keskospojan elämä iloineen ja suruineen, ilman erään sunnuntaiaamun painavaa mustaa varjoa. Sillä tarinalle, joka loppui niin kovin surullisesti on ollut kuitenkin hyvin erilainen alku, toiveikas, rakkautta ja unelmia täynnä ollut alku. Oikein hieno alku ja hieno tarina. Toden totta hieno tarina!

Puoli vuotta

Heinäkuun kolmas päivä. Sunnuntai. Tasan puoli vuotta sitten minun elämäni ajanlasku alkoi alusta. Tasan puoli vuotta sitten Rasmus kuoli.

Puoli vuotta sitten tähän aikaan oli jo pimeää. Makasimme hiljaa pimeässä makuuhuoneessa. Muistan niin tarkasti epätoivon ja epäuskon peiton, joka verhosi meitä ja yhtäkkiä niin tyhjää kotiamme. Vaikka Rasmus ei koskaan päässyt kotiin, hävisi kodistamme sinä päivänä jotain, joka ei koskaan palaa; tietty tyhjyys vainoaa meitä edelleen, puoli vuotta tuosta pimeästä päivästä. Tuo pimeä päivä tuntuu edelleen niin kovin epäuskottavalta. En saata uskoa, että minä olen elänyt sen päivän. En saata uskoa, että minä olen laskenut kuolleen lapseni arkkuun. Että minä kävelin ulos sairaalasta, rinnat maitoa tihkuen, sydän rinnasta revittynä, ilman lastani. En saata uskoa, että meidän lapsemme kuoli sinä harmaan pimeänä sunnuntaina puoli vuotta sitten. Mutta niin kävi. Ja minä olen selvinnyt tänne saakka - ja tänään uskallan, tänään voin sanoa, että tulen selviämään tästä eteenkin päin.

Takana on pyörryttävä puoli vuotta. Tiedän, että olen kulkenut eteenpäin, en vain osaa sanoa, missä olen. Alussa, luulen. Matka tänne saakka on ollut vaikea. Rämpimistä, kaatuilua, toistuvia aallokoita, lohduttoman myrskyisiäkin. Repivää yksinäisyyttä, lukuisia romahduksia, päänsärkyä. Olen itkenyt enemmän kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä. Puoleen vuoteen mahtuu parempiakin hetkiä, luonnollisesti, mutta yleisilme on valitettavan synkkä, harmaan pimeä niin kuin sunnuntai puoli vuotta sitten. Rumana, mutta todella kuvaavana metaforana voisin kuvata viimeistä puolta vuotta vatsatautina. Koko ajan on oksettavan huono olo; pahoinvointi nousee välillä, hitaasti mutta varmasti ja olo heikkenee, ylenantamisen jälkeen helpottaa hetkeksi, ehtii huoahtaa, kunnes pahoinvointi ottaa jälleen kouriinsa ja saa koko kehon painumaan kippuraan, ilmeen vääristymään, lihakset kramppaamaan. Aaltoilu jatkuu ja jatkuu. Eikä tauti ole valitettavasti vieläkään ohi, helpottamaan päin kuitenkin - luulisin. Tai paremminkin toivoisin.

Kaikesta huolimatta olen ikionnellinen, että Rasmus tuli. Että hän valitsi juuri meidät ja syntyi juuri meidän hienoakin hienommaksi pieneksi pojaksi. Että juuri minä sain etuoikeuden olla tämän ihmeellisen kauniin pienen pojan äiti. Rakastua pieniin käsiin ja jalkoihin, huulen kaareen, nenän linjoihin, tummiin hiuksiin. Upottaa mieleni syövereihin ihon pehmeys, itkun hento sointi, ilmeiden ihmeellinen kauneus. Rakastaa häntä. En vaihtaisi mitään pois, en minuuttikaan, en vaikka tietäisin lopputuloksen. Eläisin tämän kaiken uudelleen vaikka tuhat kertaa! Elämäni suurin hetki on ollut tulla juuri Rasmuksen äidiksi. Olen ikuisesti kiitollinen niistä kahdesta viikosta, jonka saimme hänen kanssaan viettää. Minä en olisi tämä ihminen ilman Rasmusta, enkä muuta haluaisikaan olla. Minusta on maailman hienointa olla erään pienen ja todella hienon pojan äiti, minun pienen Rasmukseni äiti.

Puoli vuotta rakkaan Rasmukseni kuolemasta, pitkä matka takana, eikä ikävä kuitenkaan ole vasta kuin alussa.