Mitä jos? Mitä jos minä en selviäkään? Mitä jos minä jään ikuisuuteen saakka kiinni lapseni kuolemaan? Kyllä minä luulen selviäväni, mutta mitä jos? Mitä jos minä olenkin yksi niistä, joiden sieluun lapsen kuolema sattuu niin lujaa, ettei lapsen kokoinen aukko koskaan arpeudu? Mitä jos?
Mitä jos minä olen loppuelämäni vain puolikas minä; tällainen hauras ja heiveröinen, hieman kumarassa kulkeva? En hymyile kuin puoliksi, vain näöksi. Että ilo ei koskaan nouse silmiini saakka. En innostu, katselen vain, tuijotan tyhjyyteen aika ajoin. Mitä jos minusta ei koskaan tulekaan ehjää? Unohdan kuka olin ja lopulta muistan vain puolikkaan minän luullen sen aina olleen totta. Että jos Rasmus veikin mukanaan niin ison palan sydämestäni, että en milloinkaan pysty ohittamaan sitä. Jos sydämeni ei olekaan särkynyt, jos se onkin rikki, kokonaan, lohduttomasti rikki. Mitä jos minä en pääse yli ikävästäni? Mitä jos minä kaipaan loppuelämäni Rasmusta niin kovasti, että se peittää alleen kaiken muun?
Mitä jos maailmani jääkin tämän näköiseksi - hassuksi maalaukseksi, jossa minä tapahdun? Mitä jos maailma on ikuisesti kaikista väreistään, kaikesta kirkkaudestaan, kaikesta kauneudestaan huolimatta näin harmaa, näin persoonaton, näin yhdentekevä? Mitä jos katkeroidun surusta, välinpitämättömyydestä, sivuuttamisesta? Kuljen katuja vihaisena, kartan ihmisiä. Mitä jos kateus asettuukin asumaan luokseni verraten ilkeästi kuiskien epäonneani muiden onneen? Jos kumarani vain syvenee, askeleeni hidastuu, mieleni vain tummuu. Mitä jos huominen ei olekaan parempi, helpompi, aurinkoisempi?
Mitä jos minä en voikaan pitää lupaustani selviämisestä? Että Rasmus joutuisikin kantamaan harteillaan taakan ikuisesti surullisesta äidistä. Mitä jos niin käy? En minä halua sitä uskoa, en usko, en tule uskomaan - mutta silti, mutta silti mieleni reunoja kaartaa kaksi sanaa: mitä jos.
Niinpä, mitä jos. Usein sitä miettii ihan samoja ajatuksia, taas kerran osasit pukea ne paremmin sanoiksi. Jos niin käy, sitten niin käy. Sitten eletään sellainen elämä. Katkerina ja ilottomina, suorittaen ei eläen. Ei sille mitään sitten voi. Mutta koitetaan taistella sitä vastaan kaikin voimin, erillämme ja yhdessä toistemme kanssa, ystäviemme ja perheidemme kanssa, poikiemme kanssa.
VastaaPoistaOnpa taas helpottava kuulla, että en ole ajatuksieni kanssa yksin. Luo uskoa siihen, että nämä todella ovat vain ajatuksia, jotka kuuluvat tälle matkalle - eivät itseään ennustavia totuuksia. Kyllä me täältä vielä nousemme, me molemmat!
PoistaMinäkin luulin, että kaikki jää näin. Mutta nyt kun meidän pienen kuolemasta tulee 2 vuotta niin kyllä se elämä vaan jatkui. Toivotaan, että teilläkin!
VastaaPoista