sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Hengissä, järjissäni

Eilen aamupalaa laittaessani havahduin miettimään. Kolme kuukautta toisen lapsen kuolemasta minä olen hengissä ja järjissäni. Enemmän järjissäni kuin olisin ikinä voinut tammikuussa uskoa. Olen palannut töihin, pärjään siellä, pärjään ihmisten seurassa, olen niin normaali kuin tässä kontekstissa voin olla. Olen ystävä, olen tytär, olen täti, olen aviovaimo. Kaiken tapahtuneen jälkeen pystyn paljon muuhunkin kuin vain itseeni ja suruuni. Valtava ylpeyden aalto pyyhki ylitseni: sinä upea nainen, sinä selviät! Jumalauta sinä vielä selviät!

Tunne on aivan käsittämättömän paljon, sillä tasan kolme kuukautta sitten olen kirjoittanut ystävälleni viestissä: "Miten mä voin selvitä? Musta tuntuu, että se ei ole mitenkään mahdollista. Miten mä voin taas aloittaa nollasta? Enhän mä vaan voi enää jaksaa... Taas suruvuosi, taas se itkeminen ja tuska. Eihän elämä voi olla näin kamalaa. Mä oon niin käsittämättömän loppu." En tiedä tulevasta, en siitä, miltä suruni näyttää kuukauden päästä, vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä - mutta sen tiedän, että jokin välietappi on saavutettu. Minä selvisin tuosta viestistä tähän päivään. Aloitin nollasta, uudestaan. Jaksoin, en kovinkaan hyvin, en erityisen kauniisti, mutta jaksoin kuitenkin. Itkua ja tuskaa, uudestaan, mutta seison silti tässä tänään. Tuosta totaalisen epätoivon hetkestä tähän päivään. En edelleenkään osaa ajatella aikaa eteenpäin, mutta voin olla ylpeä siitä, että juuri nyt olen hengissä, järjissäni, elossa.

Roopen syntymän ja kuoleman päivä oli elämäni kamalin. Rasmuksen kuolema oli jälleen vain kaunis alkusoitto verrattuna tuskaan, jota Roopen kuoltua koin. Tuska ei suhteudu lapsista vaan elämästä. Elämä nöyryytti uudestaan. Uusi raskaus ei tuonutkaan helpotusta, kokemusta tavallisemmasta äitiydestä. Ei tullutkaan serkuksia, ei yhteistä vauvavuotta parhaan ystävän kanssa - tuli hautajaiset. Jo toistamiseen hakisimme pienen arkun sairaalan kappelista, ei vieläkään käyttöä turvakaukalolle. Kun lapsi kuolee, ei vuosikausiin saisi tulla vastoinkäymisiä. Ei sairastumisia, ei kuolemia, ei oikeastaan mitään arkisiakaan vastoinkäymisiä. Mieli ei jaksaisi. Ja sitten kun se vastoinkäyminen onkin saman teeman alla: jo toinen lapsi hautaan vain vuosi ensimmäisestä. Henkeni salpautuu kun vain ajattelinkin sitä päivää.

Mutta samalla kaikki onkin normaalia. Mikään ei ole uutta eikä ihmeellistä. Me tiesimme, kuinka kaikki etenee. Hautajaiset, uurnanlasku. Haudalla käyminen on meille jo tapa. Minä tiedän, minkälainen äiti olen kuolleelle lapselle. Minä tiedän, miltä tuntuu kaivata lastaan. Minä tiedän, minkälainen olen surijana. Minä tiedän, kuinka pahalta ulkopuolisuus välillä tuntuu. Olen kokenut jo kaiken kertaalleen. Vaikka surut ovatkin omia ja erillisiä, olin kuitenkin jo vuoden elänyt maailmassa, jossa lapset voivat kuolla. Minulla ei ollut vuoteen ollut perusturvallisuutta, minua ei ollut enää vuoteen suojannut ajatus siitä, että pahat asiat tapahtuvat muille. Minä tiesin, että Rasmuksen kuolema ei suojaa meitä vastoinkäymisiltä, ei yhdeltäkään. Ja niin kamalalta kuin ajatus tuntuu, on kuollut lapsi meille normaalimpi kuin elävä.

Olen enemmän järjissäni kuin vuosi sitten. Ehkä juuri sen vuoksi, että en tällä kertaa aloittanut aivan alusta. Minulla oli jo kuolleen lapsen äidin identiteetti, minulla oli jo hauta. Tämä kaikki on kaikessa karmivuudessaan lopultakin hyvin tavanomaista. Lapset kuolevat, sådant är livet. Onhan se oksettavaa ja karmivaa, mutta minun elämäni. Ja tässä elämässä, tänään, olen kuitenkin hengissä ja järjissäni - ja siitä olen ylpeä. Juuri nyt, tavattoman ylpeä.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

87 vuorokautta

87 vuorokautta ja ensimmäistä kertaa tuntuu kuin irralliset palaset alkaisivat viimeinkin saada hahmoja päässäni. Ajatukset eivät ole valmiita, mutta ne ovat siirtyneet mielessäni edes jotenkin loogisiin paikkoihin. Tähän saakka kaikki on ollut armotonta myllerrystä, ajatukset epäloogisia ja täydellisen irrallisia. En usko olevani edelleenkään kovin pitkällä, mutta tuntuu kuin olisin astumassa ulos mustimmasta pilvestä. Tunnemyllerryksestä nousee selkeitä tunteita, selkeitä kokonaisuuksia. On irrallisuutta ja ulkopuolisuutta, on surua ja epätoivoa, hetkellistä toiveikkuutta, ahdistusta ja epätietoisuutta. Melankoliaa ja apatiaa, reippautta ja selviämistä. Toivottomuutta, epäonnistumista, itsesyytöksiä. Vihaa, katkeruuden tunteita, ärsyyntymistä.

Ensimmäistä kertaa osaan antaa mieleen nouseville asioille nimet. Roopen kuolema romahdutti kaiken. Muistan, kuinka makasin sairaalan sängyssä tuijottaen kliinisen sairaalahuoneen nurkkaa. Roope oli syntynyt ja kuollut. Minuun sattui niin käsittämättömän paljon, että luulin kuolevani. Kipu salpasi hengityksen, tuhosi kaiken aiemman, räjäytti sieluni hienojakoiseksi hiekaksi. Olin varma, että kuolen, olin aivan varma siitä. Ainoa asia, joka piti minut kasassa oli minun ihoni eikä sekään tuntunut kovin pitävältä. Siitä saakka tunteet ovat olleet enemmän tai vähemmän määrittämättömiä. Se jumalaton kipu on peittänyt alleen aivan kaiken. 87 vuorokautta Roopesta ja vihdoinkin pahin kipu antaa tilaa hengittää, antaa tilaa ajatuksille jalostua ja kehittyä, antaa mahdollisuuden mennä eteenpäin. Ensimmäistä kertaa mieleen on hiipinyt hiljainen usko siitä, että tästäkin voi selvitä. Ei se ajatus iso ole eikä kovin pysyväkään, mutta sentään olemassa. 87 vuorokauden myllerryksen jälkeen sentään olemassa.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Melkein

Roopen kuoleman jälkeen olen nähnyt kymmeniä kertoja samankaltaista unta. Unessa kierrän kehää. Lähden liikkeelle ja kierrän laajan kehän vain huomatakseni, että en pääse sinne, minne olen menossa. Yhdessä unessa lähdin hotellilta, mutta eksyin vieraassa kaupungissa. Yksinkertainen reitti monimutkaistuu ja reitti pitenee käännös käännökseltä. Innokkaat turistit estivät etenemiseni, sitten hävisi kartta, jonka jälkeen katu kaartoi pitkän matkaa väärään suuntaan. Viimein huomaan olevani valtavan kaukana lähtöpisteestä ja ainoa mahdollisuus on yrittää kiertää esteet päästäkseni perille. Toisessa unessa en päässytkään palauttamaan moottorikelkkaa vuokraajalle, järven jää oli liian heikko ja jouduin kiertämään teitä pitkin. Näen paikan, jonne minun pitäisi päästä, mutta jokin estää. Järven yli vuokrauspisteen, juna-asema siintää silmieni edessä, kaupungin yli näen hotellini. Yhdessä unessa tietyömaat estivät pääsyn juna-asemalle, toisessa en saanut ystävääni mukaani ajoissa. Moottorikelkastani loppui bensa eikä bensa-asemaa ollut lähimaillakaan. Unissa on läsnä aina aika: kello tikittää ja määräaika tulee vastaan. Minulla on kiire! Minuuttia vaille kuusi, vielä ehtisit! Lentokentällä kone on lähdössä ja minä olen vielä turvatarkastuksessa. 20:40. Juna-asemalla juna on myöhässä, mutta en silti ehdi siihen, ryntään ovista juuri, kun juna liikahtaa eteenpäin. Jokaisessa unessa olen hyvin lähellä onnistumista, jokaisessa on läsnä mahdollisuus onnistumisesta. Herään kuitenkin aina ennen kuin käy selväksi, ehtisinkö sittenkin. Toisina öinä mahdollisuus onnistumisesta on minimaalinen, joskus taas hyvinkin todennäköinen, aina kuitenkin vain melkein.

Näiden öiden jälkeen olo on kaikkea muuta kuin levännyt. Mieli pyörittää viimeisen puolentoista vuoden tapahtumia niin hirvittävällä vauhdilla, että aamuisin olo on hengästynyt. Teemana on melkein onnistuminen. Sain unelmieni työpaikan, jota en voinut ottaa vastaan raskaaksi tulemisen vuoksi. Melkein unelmien toteutuminen. Odotin onnellisena esikoistamme, perhe-elämän aika. Saimme melkein koko paketin, saimme melkein unelmamme. Kuopuksen odottaminen toi mukanaan valtavan määrän toivoa, kyllä elämä sittenkin kantaa. Melkein onnistui. Kaikki tuntuu jäävän niin pienestä kiinni. Tuntuu kuin joka välissä olisi mahdollisuus paremmasta, mutta huonoin vaihtoehto toteutuu. Annetaan toivoa, johon on vain pakko ripustautua - ja sitten kaikki taas hajoaa. Melkein meni hyvin.

Odotan niin kovasti yötä, jolloin pääsen perille. Siihen taitaa vain olla vielä kovin pitkä matka.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Ristiriitoja

Olen kaikin puolin ristiriitojen vanki - en osaa määritellä suruani enkä antaa sille sanallisia määritteitä. Tämä uusi suru on samaan aikaan vanhaa tuttua, mutta myös niin paljon uutta. Tämä suru on helpompaa, mutta samaan aikaan aivan käsittämättömän paljon vaikeampaa. On ollut helppoa, ettei kuolleen lapsen äidin identiteettiä ole tarvinut rakentaa alusta asti. On kuitenkin ollut raastavaa ymmärtää olevansa kahden pienen kuolleen pojan äiti. Kahden, ei yhden. On kamalaa, kuinka oma äitiyden kokemus sisältää kahden viikon teho-osastojaksoa lukuun ottamatta vain hautakynttilöitä ja kyyneleitä. On ollut helppoa käydä haudalla, helpompaa kuin vuosi sitten, tuttu paikka. On helpompaa kertoa tarinansa. On kuitenkin oksettavaa vastata kysymykseen "onko sulla lapsia", vielä kamalampaa kuin viime vuonna. On ulkopuolisempi olo, vaikka samalla helpompi olla läheisten kanssa. Mikään ei ole enää selkeää, ei ole mustaa eikä valkoista, on vain paljon kaikkea siltä väliltä. Suru ei ole enää jokin osa, jonka osaisin rajata minuudestani. Tuntuu kuin suru olisi levinnyt minuuteeni paljon kokonaisvaltaisemmin kuin Rasmuksen kuoleman jälkeen. Suru on kuin hienojakoisin hiekka, joka valuu jokaiseen koloon ja rakoon peittäen lopulta kaiken muun alleen. Miten ihmeessä sitä määrittelisikään?

Elämä ja arki on surua, mutta on vaikea erotella, mitä suren. Pelilaudalla on kaksi nappulaa, toinen vasta aivan alussa, toinen jo pidemmällä. Minun täytyy liikutella niitä molempia, yhdessä ja erikseen, eikä eron tekeminen näiden kahden välillä ole helppoa. On Rasmus ja on Roope, ja molemmista aivan oma surunsa. Ei suru Rasmuksesta ollut lähimainkaan valmis, vaikka pitkälle olinkin jo päässyt. Nyt minulla on sen rinnalla toinen suru, joka on ollut todella vaikea kohdata. On ollut vaikea antaa lupa surra Roopea. Eihän hän ollut kuin vasta kasvamassa siksi ihmiseksi, joka hänestä piti tulla. Saanko surra häntä? Olen menettänyt jotain aivan käsittämättömän suurta, mutta minulla on kovin vähän, mitä surra. Ristiriita on valtava.

Suurin ristiriita on oman ja muun maailman välillä. Viime viikolla istuin valokuvaamossa, jonka seinällä komeili kuvakollaasi suloisista vastasyntyneistä aseteltuna koreihin ja eri värisille peitoille. Samaan aikaan, kun minä pohdin lupaa surra lasteni kuolemaa, toiset äidit varaavat ajan vastasyntyneen valokuvaukseen jo ennen lapsensa syntymää. Minä elän niin utopistisen kaukana normaalista maailmasta, että pääni meinaa räjähtää. On ollut todella vaikea luopua muille normaalista maailmasta, hyväksyä, että en koskaan enää pääse siihen maailmaan, jossa valokuvausajan voi varata etukäteen, maailmaan, jota ei varjosta pelko ja epävarmuus. Ja on todella vaikea sovitella vaivihkaa oma musta maailmansa vaaleanpunaisiin vauvavalokuviin rikkomatta unelmia sisältävää tunnelmaa. Siinä on ristiriitaa kerrakseen.