Roopen kuoleman jälkeen olen nähnyt kymmeniä kertoja samankaltaista unta. Unessa kierrän kehää. Lähden liikkeelle ja kierrän laajan kehän vain huomatakseni, että en pääse sinne, minne olen menossa. Yhdessä unessa lähdin hotellilta, mutta eksyin vieraassa kaupungissa. Yksinkertainen reitti monimutkaistuu ja reitti pitenee käännös käännökseltä. Innokkaat turistit estivät etenemiseni, sitten hävisi kartta, jonka jälkeen katu kaartoi pitkän matkaa väärään suuntaan. Viimein huomaan olevani valtavan kaukana lähtöpisteestä ja ainoa mahdollisuus on yrittää kiertää esteet päästäkseni perille. Toisessa unessa en päässytkään palauttamaan moottorikelkkaa vuokraajalle, järven jää oli liian heikko ja jouduin kiertämään teitä pitkin. Näen paikan, jonne minun pitäisi päästä, mutta jokin estää. Järven yli vuokrauspisteen, juna-asema siintää silmieni edessä, kaupungin yli näen hotellini. Yhdessä unessa tietyömaat estivät pääsyn juna-asemalle, toisessa en saanut ystävääni mukaani ajoissa. Moottorikelkastani loppui bensa eikä bensa-asemaa ollut lähimaillakaan. Unissa on läsnä aina aika: kello tikittää ja määräaika tulee vastaan. Minulla on kiire! Minuuttia vaille kuusi, vielä ehtisit! Lentokentällä kone on lähdössä ja minä olen vielä turvatarkastuksessa. 20:40. Juna-asemalla juna on myöhässä, mutta en silti ehdi siihen, ryntään ovista juuri, kun juna liikahtaa eteenpäin. Jokaisessa unessa olen hyvin lähellä onnistumista, jokaisessa on läsnä mahdollisuus onnistumisesta. Herään kuitenkin aina ennen kuin käy selväksi, ehtisinkö sittenkin. Toisina öinä mahdollisuus onnistumisesta on minimaalinen, joskus taas hyvinkin todennäköinen, aina kuitenkin vain melkein.
Näiden öiden jälkeen olo on kaikkea muuta kuin levännyt. Mieli pyörittää viimeisen puolentoista vuoden tapahtumia niin hirvittävällä vauhdilla, että aamuisin olo on hengästynyt. Teemana on melkein onnistuminen. Sain unelmieni työpaikan, jota en voinut ottaa vastaan raskaaksi tulemisen vuoksi. Melkein unelmien toteutuminen. Odotin onnellisena esikoistamme, perhe-elämän aika. Saimme melkein koko paketin, saimme melkein unelmamme. Kuopuksen odottaminen toi mukanaan valtavan määrän toivoa, kyllä elämä sittenkin kantaa. Melkein onnistui. Kaikki tuntuu jäävän niin pienestä kiinni. Tuntuu kuin joka välissä olisi mahdollisuus paremmasta, mutta huonoin vaihtoehto toteutuu. Annetaan toivoa, johon on vain pakko ripustautua - ja sitten kaikki taas hajoaa. Melkein meni hyvin.
Odotan niin kovasti yötä, jolloin pääsen perille. Siihen taitaa vain olla vielä kovin pitkä matka.
Näen ihan samanlaisia unia. Melkein aina saan tai tavoitan jotain, olen pääsemässä jonnekin mutta ei,viime tingassa se epäonnistuu. Olen kokenut hyvin vahvasti nyt toisen vauvan kuoleman jälkeen että melkein sain maailman ihanimman asian;pojan jota niin odotettiin mutta ei, ei sittenkään. On ihan semmonen olo että on näytetty että tässä olis nyt tällanen yli-ihana poika ja sit 'ei sittenkään,et saakaan tätä.' Semmonen 'melkein hilkulla lähes'- olo on tosi voimakas. Siksiköhän se tulee uniinkin. Unissa on semmonen hätä ja kiire ja epätoivo että pääsenkö tai kerkeänkö tai saanko jotain. -KS
VastaaPoistaJuuri samanlaisia ovat unet täälläkin. Kuulunee taudin kuvaan siis. Elämä on antanut melkein parastaan, kaksi kertaa vieläpä. Ehkä tämä toinen kerta korostaa tuota melkein-oloa vielä entisestään. Olemme melkein kaksilapsinen perhe, mutta ei sittenkään. Unissa minuakin vaivaavat hätä ja epätoivo: pitäis olla jo, pitäisi mennä jo ja kaiken kiirehtimisen ja hädän jälkeen en siltikään ehdi. Itsellä teema nousee suoraan elämästä. 33 vuotta, kaksi lasta eikä yhtään kotona, olen vasta alussa. Kiire, hätä ja epätoivo vaivaavat valveillakin. Toivottavasti meille molemmille tuo melkein on jonain päivänä vihdoinkin!
PoistaKirjoituksesi inspiroi taas kirjoittamaan omista tuntemuksistani, sillä tunnistan kirjoituksissasi itselleni tuttuja tunteita ja olet erikoisella tavalla minulle läheinen ja lohdullinen hahmo. Jollain tapaa tunnen voimakasta luottamusta sinua kohtaan, vaikka en tunne sinua ja vaikka tilanteemme ovatkin monessa suhteessa myös erilaiset.
VastaaPoistaKirjoitukseni ylittää pituusrajan ja jaan sen kahteen osaan.
Minun kohdallani pitkä ja vaikea kamppailu äidiksi tulemisesta on nyt päättynyt. Se ei päättynyt toivomallani tavalla. Jos elämä olisi elokuvaa, loppu olisi ollut ihan toisenlainen. Raskaustestiin olisi tullut kaksi viivaa ja reilun 8 kuukauden kuluttua olisi syntynyt ihana, terve ja elävä vauva. Tämä vauva ei olisi pyyhkinyt surua pois, mutta se olisi tuonut valtavasti valoa, iloa ja rakkautta elämääni. Rauha, helpotus ja kiitollisuus kaikkien näiden murheiden jälkeen. Nyt ei käynyt näin. Elämäni viimeinen raskaustesti oli negatiivinen. Ainoaksi lapsekseni jää viime vuonna kohtuun kuollut vauva.
Suren nyt samaan aikaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka ovat raastaneet näiden vuosien aikana kun lasta on toivottu: jatkuva epävarmuus kaiken suhteen, pelot, kaikki ne loputtomat tunnit ja päivät ja kuukaudet ja vuodet kun olen ollut huolissani, miettinyt, koittanut selvittää, varautua, valmistautua, järkeillä, optimoida, jotta tämä onnistuisi. Se tieto, että vielä se voi onnistua, joku päivä se voi onnistua, on auttanut jatkamaan, vaikka pikkuhiljaa tämä toivo on samalla muuttunut aina vain raskaammaksi kantaa mukana. Ja nyt se päivä on ollut ja mennyt. Onnistumista ei tullut. Tuntuu että nyt ja kunnolla vasta nyt kaikki nuo investoinnit lankeavatkin lunastettavaksi ja osaltaan konkretisoivat menetyksen suuruutta.
Samaan aikaan suren sitä mikä jää lopullisesti puuttumaan. Oma elävä lapsi. Enää ei ole sitä kulman takana odottavaa mahdollisuutta. Minun on opeteltava elämään lopun elämääni ilman sitä toivoa.
Ja suren tietenkin edelleen kuollutta vauvaamme. Tässäkin surussa on nyt uusi kerros, kun kävi ilmi, etten koskaan saa tutustua hänen sisaruksiinsa.
Näiden surujen kohtauspisteessä minulla ei olisi voimia mihinkään näistä, mutta valita ei voi. Ei taaskaan.
... Kaikki nämä asiat etäännyttävät tavallisesta elämästä ja muista ihmisistä. Se näkyy ja tuntuu pienissä yksityiskohdissa. Hieman samaan tapaan kuin kuvailit kampaamokokemusta, kuulostaa pienten lasten vanhempien arkinen Facebook-valitus lasten sairastelusta korvissani todella vieraalta. (En ajattele, ettei heidän kuuluisi valittaa, itsekin olisin pidättänyt itselleni siihen oikeuden, jos olisin heidän tilanteeseensa päässyt. Noina hetkinä kuitenkin tunnen jopa fyysisesti olevani äärettömän kaukana heistä.) On myös vaikea katsoa tv-sarjoja, joissa nainen tekee raskaustestin ja lopputulos on ilman muuta se, että elävä lapsi syntyy. Ja siinä odotusaikana revitään raskaudesta kaikenlaista kepeää huumoria.
VastaaPoistaTunnen myös usein olevani marginaalissa ja ulkopuolinen lukiessani netin lapsettomuus- tai kohtukuolematarinoita. Suurin osa niistä käsittelee hyvin vaikeita kokemuksia, mutta loppu on jollain lailla onnellinen. On rankkoja vaiheita, toistuvasti epäonnistuneita lapsettomuushoitoja, keskenmenoja, epätoivoa, mutta lopulta se tulee: elävä lapsi. Meille ei tullut.
Samalla yhdenlainen epävarmuus on päättynyt ja siihen liittyy myös helpotuksen, levollisuuden ja vapaudenkin tunteita, kaiken surun ja ahdistuksen keskellä. Ehkä tässä tilanteessa on jotain samaa kuin kadonneen omaisen löytymisessä kuolleena, tai diagnoosin saamisessa pitkän epävarmuuden jälkeen. Tai erikoisin, mutta osuvin mieleeni tuleva analogia on tämä: on kuin olisin pitkään kamppaillut pahasti vammautuneen ja kipua tuottavan raajan kanssa. Kaikkea on kokeiltu, erilaisia korjaavia leikkauksia ja hoitoja tehty, huonolla menestyksellä. Lopussa vaihtoehtoja on yksi: raaja pitää amputoida. Se vaikuttaa loppuelämääni. Elämäni on lopullisesti muuttunut. Amputaation jälkeen leikkauksesta toipuminen vie aikaa ja on kivuliasta. Amputoidun raajan kanssa on kuitenkin mahdollista oppia elämään hyvää ja täysipainoista elämää, ajoittain vaivaavasta aavesärystä huolimatta.
Minun uuvuttava ja surullinen tarina lapsen saamiseksi päättyi. Elämäni kuitenkin jatkuu. Haluan tehdä siitä näillä eväillä mahdollisimman hyvän. En tiedä mitä se tarkoittaa.
Loppuelämääni en aio olla surullinen. En ainakaan näin surullinen. Mutta aluksi ei ole vaihtoehtoa. Ensin pitää surra. Taas. Samaa vanhaa ja kuitenkin nyt uutta surua.
t. Matkatoveri
Olen aivan käsittämättömän pahoillani puolestasi. Itkin eilen lukiessani tekstiäsi, itken nytkin. Aivan kuin tuntisin tuskasi. On jopa hullua, kuinka läheiseltä tunnut - vaikka en tiedä sinusta tarinasi lisäksi mitään muuta. Samaan aikaan kyyneleeni kohdistuvat sitä elämää kohtaan, jossa näin käy. Ei ole onnellisia loppuja, on useita luopumisia. On kohtuutonta surua, jonka jälkeen lisää surua ja tuskaa. Raskaimmalta tuntuu ajatus toivosta luopumisesta, siitä, että on alistuttava totaalisesti elämän edessä. Tavoitan kuitenkin analogiasi ajatuksen ja ymmärrän: jatkuva epätietoisuus raastaa, nyt surulle on lopullinen nimi. Minun sydämeeni sattuu kuitenkin puolestasi. Elämän arvaamattomuuden konkretisoituminen kohdallasi näin käsittämättömän julmasti saa aikaan syvää surua sisälläni. Outoa ottaen huomioon kasvottomuutesi, mutta samaan aikaan tunnen vahvaa yhteyttä sinua kohtaan. Toki suruni peilautuu myös omaan elämääni. Mitä jos meidänkään tarina ei saa onnellista loppua? Sen mahdollisuuden olen päästänyt jo mieleeni. Elämä ei ole meille kenellekään mitään velkaa, ei edes kaiken tämän surun jälkeen. Elämä kuitenkin jatkuu, niin kuin tiedät jo. Erilaisena kuin aiemmin, mutta se jatkuu. ”Hengittäminen ei lopu, vaikka kuinka sattuu”, sanoi eräs ystäväni. Olen elänyt hetkiä, jolloin en ole tiennyt, onko hengittäminen siunaus vai kirous. Tiedän kuitenkin, että kaiken kivun jälkeen jonain päivänä hengittäminen on helpompaa. Tiedän, että niin sinullakin. En tiedä, mikä voi antaa merkityksiä näin suuren oven sulkeuduttua, mutta toivon sinun jonain päivänä löytävän uuden ja kenties syvemmän merkityksellisyyden elämääsi. Minulle elämän risteyskohdissa, etenkin tässä nykyisessä, voimaa on tuonut Dag Hammarskjöldin sitaatti. Kirjoitan sen tähän, sillä luulen sinun ymmärtävän sen: ”Itke jos voit, itke mutta älä valita. Tie valitsi sinut ja sinun osasi on kiittää”. Me emme voineet valita elämäämme, mutta me voimme elää sen, erilaisena kuin toivoimme, mutta yhtä kaikki uudella tavoin hyvänä ja merkityksellisenä. Toivon voimaa suruusi ja vahvuutta oppia hiljalleen hyväksymään tämä elämä, joka sinulle annettiin. Olet ajatuksissani.
PoistaJos ikinä haluat kirjoittaa ajatuksiasi enemmän, lukisin niitä mielelläni. Olet tuonut minulle monia avaavia syvän ymmärryksen hetkiä ja kuten sanottu, tunnen outoa läheisyyttä sinuun. Minulle voi laittaa sähköpostia osoitteeseen alapelkaapimeytta(a)gmail.com. Älä kuitenkaan koe velvollisuutta, mutta jos joskus herää jokin ajatus, jaan sen kanssasi enemmän kuin mielelläni.
P.S. Valokuvaamokokemus, josta kerroit huhtikuun 5. päivätyssä tekstissäsi, oli jostain syystä muuttunut päässäni kampaamoksi. Siihen siis viittaan tuossa yllä.
VastaaPoistaEn muista koskaan nähneeni säännöllisesti painajaisia. Rauhan kuoleman jälkeen, toivoin, että näkisin hänestä unta. Alun sekavien unien jälkeen Rauha ei ole ilmestynyt uniini, mutta painajaiset ovat. Näen usein unia, jossa minun tai perheeni henkeä uhataan. Meitä jahdataan, kotiimme tullaa, on aseita js väkivaltaa, silmitöntä kauhua. Tuntuu, että se kauhu, jota koin teho-osastolla, siihen kulminoituu se kaikki kauhu, joka raskauksiani on piinannut. Pelko kävi toteen. Tuntuu, että se pelko piinaa unissa nykyisin. Herään sydän hakaten, ennen kuin unessa pahin tapahtuu. Olisipa tästäkin voinut herätä.
VastaaPoista