87 vuorokautta ja ensimmäistä kertaa tuntuu kuin irralliset palaset alkaisivat viimeinkin saada hahmoja päässäni. Ajatukset eivät ole valmiita, mutta ne ovat siirtyneet mielessäni edes jotenkin loogisiin paikkoihin. Tähän saakka kaikki on ollut armotonta myllerrystä, ajatukset epäloogisia ja täydellisen irrallisia. En usko olevani edelleenkään kovin pitkällä, mutta tuntuu kuin olisin astumassa ulos mustimmasta pilvestä. Tunnemyllerryksestä nousee selkeitä tunteita, selkeitä kokonaisuuksia. On irrallisuutta ja ulkopuolisuutta, on surua ja epätoivoa, hetkellistä toiveikkuutta, ahdistusta ja epätietoisuutta. Melankoliaa ja apatiaa, reippautta ja selviämistä. Toivottomuutta, epäonnistumista, itsesyytöksiä. Vihaa, katkeruuden tunteita, ärsyyntymistä.
Ensimmäistä kertaa osaan antaa mieleen nouseville asioille nimet. Roopen kuolema romahdutti kaiken. Muistan, kuinka makasin sairaalan sängyssä tuijottaen kliinisen sairaalahuoneen nurkkaa. Roope oli syntynyt ja kuollut. Minuun sattui niin käsittämättömän paljon, että luulin kuolevani. Kipu salpasi hengityksen, tuhosi kaiken aiemman, räjäytti sieluni hienojakoiseksi hiekaksi. Olin varma, että kuolen, olin aivan varma siitä. Ainoa asia, joka piti minut kasassa oli minun ihoni eikä sekään tuntunut kovin pitävältä. Siitä saakka tunteet ovat olleet enemmän tai vähemmän määrittämättömiä. Se jumalaton kipu on peittänyt alleen aivan kaiken. 87 vuorokautta Roopesta ja vihdoinkin pahin kipu antaa tilaa hengittää, antaa tilaa ajatuksille jalostua ja kehittyä, antaa mahdollisuuden mennä eteenpäin. Ensimmäistä kertaa mieleen on hiipinyt hiljainen usko siitä, että tästäkin voi selvitä. Ei se ajatus iso ole eikä kovin pysyväkään, mutta sentään olemassa. 87 vuorokauden myllerryksen jälkeen sentään olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti