Hengissä, järjissäni

Eilen aamupalaa laittaessani havahduin miettimään. Kolme kuukautta toisen lapsen kuolemasta minä olen hengissä ja järjissäni. Enemmän järjissäni kuin olisin ikinä voinut tammikuussa uskoa. Olen palannut töihin, pärjään siellä, pärjään ihmisten seurassa, olen niin normaali kuin tässä kontekstissa voin olla. Olen ystävä, olen tytär, olen täti, olen aviovaimo. Kaiken tapahtuneen jälkeen pystyn paljon muuhunkin kuin vain itseeni ja suruuni. Valtava ylpeyden aalto pyyhki ylitseni: sinä upea nainen, sinä selviät! Jumalauta sinä vielä selviät!

Tunne on aivan käsittämättömän paljon, sillä tasan kolme kuukautta sitten olen kirjoittanut ystävälleni viestissä: "Miten mä voin selvitä? Musta tuntuu, että se ei ole mitenkään mahdollista. Miten mä voin taas aloittaa nollasta? Enhän mä vaan voi enää jaksaa... Taas suruvuosi, taas se itkeminen ja tuska. Eihän elämä voi olla näin kamalaa. Mä oon niin käsittämättömän loppu." En tiedä tulevasta, en siitä, miltä suruni näyttää kuukauden päästä, vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä - mutta sen tiedän, että jokin välietappi on saavutettu. Minä selvisin tuosta viestistä tähän päivään. Aloitin nollasta, uudestaan. Jaksoin, en kovinkaan hyvin, en erityisen kauniisti, mutta jaksoin kuitenkin. Itkua ja tuskaa, uudestaan, mutta seison silti tässä tänään. Tuosta totaalisen epätoivon hetkestä tähän päivään. En edelleenkään osaa ajatella aikaa eteenpäin, mutta voin olla ylpeä siitä, että juuri nyt olen hengissä, järjissäni, elossa.

Roopen syntymän ja kuoleman päivä oli elämäni kamalin. Rasmuksen kuolema oli jälleen vain kaunis alkusoitto verrattuna tuskaan, jota Roopen kuoltua koin. Tuska ei suhteudu lapsista vaan elämästä. Elämä nöyryytti uudestaan. Uusi raskaus ei tuonutkaan helpotusta, kokemusta tavallisemmasta äitiydestä. Ei tullutkaan serkuksia, ei yhteistä vauvavuotta parhaan ystävän kanssa - tuli hautajaiset. Jo toistamiseen hakisimme pienen arkun sairaalan kappelista, ei vieläkään käyttöä turvakaukalolle. Kun lapsi kuolee, ei vuosikausiin saisi tulla vastoinkäymisiä. Ei sairastumisia, ei kuolemia, ei oikeastaan mitään arkisiakaan vastoinkäymisiä. Mieli ei jaksaisi. Ja sitten kun se vastoinkäyminen onkin saman teeman alla: jo toinen lapsi hautaan vain vuosi ensimmäisestä. Henkeni salpautuu kun vain ajattelinkin sitä päivää.

Mutta samalla kaikki onkin normaalia. Mikään ei ole uutta eikä ihmeellistä. Me tiesimme, kuinka kaikki etenee. Hautajaiset, uurnanlasku. Haudalla käyminen on meille jo tapa. Minä tiedän, minkälainen äiti olen kuolleelle lapselle. Minä tiedän, miltä tuntuu kaivata lastaan. Minä tiedän, minkälainen olen surijana. Minä tiedän, kuinka pahalta ulkopuolisuus välillä tuntuu. Olen kokenut jo kaiken kertaalleen. Vaikka surut ovatkin omia ja erillisiä, olin kuitenkin jo vuoden elänyt maailmassa, jossa lapset voivat kuolla. Minulla ei ollut vuoteen ollut perusturvallisuutta, minua ei ollut enää vuoteen suojannut ajatus siitä, että pahat asiat tapahtuvat muille. Minä tiesin, että Rasmuksen kuolema ei suojaa meitä vastoinkäymisiltä, ei yhdeltäkään. Ja niin kamalalta kuin ajatus tuntuu, on kuollut lapsi meille normaalimpi kuin elävä.

Olen enemmän järjissäni kuin vuosi sitten. Ehkä juuri sen vuoksi, että en tällä kertaa aloittanut aivan alusta. Minulla oli jo kuolleen lapsen äidin identiteetti, minulla oli jo hauta. Tämä kaikki on kaikessa karmivuudessaan lopultakin hyvin tavanomaista. Lapset kuolevat, sådant är livet. Onhan se oksettavaa ja karmivaa, mutta minun elämäni. Ja tässä elämässä, tänään, olen kuitenkin hengissä ja järjissäni - ja siitä olen ylpeä. Juuri nyt, tavattoman ylpeä.