Ristiriitoja

Olen kaikin puolin ristiriitojen vanki - en osaa määritellä suruani enkä antaa sille sanallisia määritteitä. Tämä uusi suru on samaan aikaan vanhaa tuttua, mutta myös niin paljon uutta. Tämä suru on helpompaa, mutta samaan aikaan aivan käsittämättömän paljon vaikeampaa. On ollut helppoa, ettei kuolleen lapsen äidin identiteettiä ole tarvinut rakentaa alusta asti. On kuitenkin ollut raastavaa ymmärtää olevansa kahden pienen kuolleen pojan äiti. Kahden, ei yhden. On kamalaa, kuinka oma äitiyden kokemus sisältää kahden viikon teho-osastojaksoa lukuun ottamatta vain hautakynttilöitä ja kyyneleitä. On ollut helppoa käydä haudalla, helpompaa kuin vuosi sitten, tuttu paikka. On helpompaa kertoa tarinansa. On kuitenkin oksettavaa vastata kysymykseen "onko sulla lapsia", vielä kamalampaa kuin viime vuonna. On ulkopuolisempi olo, vaikka samalla helpompi olla läheisten kanssa. Mikään ei ole enää selkeää, ei ole mustaa eikä valkoista, on vain paljon kaikkea siltä väliltä. Suru ei ole enää jokin osa, jonka osaisin rajata minuudestani. Tuntuu kuin suru olisi levinnyt minuuteeni paljon kokonaisvaltaisemmin kuin Rasmuksen kuoleman jälkeen. Suru on kuin hienojakoisin hiekka, joka valuu jokaiseen koloon ja rakoon peittäen lopulta kaiken muun alleen. Miten ihmeessä sitä määrittelisikään?

Elämä ja arki on surua, mutta on vaikea erotella, mitä suren. Pelilaudalla on kaksi nappulaa, toinen vasta aivan alussa, toinen jo pidemmällä. Minun täytyy liikutella niitä molempia, yhdessä ja erikseen, eikä eron tekeminen näiden kahden välillä ole helppoa. On Rasmus ja on Roope, ja molemmista aivan oma surunsa. Ei suru Rasmuksesta ollut lähimainkaan valmis, vaikka pitkälle olinkin jo päässyt. Nyt minulla on sen rinnalla toinen suru, joka on ollut todella vaikea kohdata. On ollut vaikea antaa lupa surra Roopea. Eihän hän ollut kuin vasta kasvamassa siksi ihmiseksi, joka hänestä piti tulla. Saanko surra häntä? Olen menettänyt jotain aivan käsittämättömän suurta, mutta minulla on kovin vähän, mitä surra. Ristiriita on valtava.

Suurin ristiriita on oman ja muun maailman välillä. Viime viikolla istuin valokuvaamossa, jonka seinällä komeili kuvakollaasi suloisista vastasyntyneistä aseteltuna koreihin ja eri värisille peitoille. Samaan aikaan, kun minä pohdin lupaa surra lasteni kuolemaa, toiset äidit varaavat ajan vastasyntyneen valokuvaukseen jo ennen lapsensa syntymää. Minä elän niin utopistisen kaukana normaalista maailmasta, että pääni meinaa räjähtää. On ollut todella vaikea luopua muille normaalista maailmasta, hyväksyä, että en koskaan enää pääse siihen maailmaan, jossa valokuvausajan voi varata etukäteen, maailmaan, jota ei varjosta pelko ja epävarmuus. Ja on todella vaikea sovitella vaivihkaa oma musta maailmansa vaaleanpunaisiin vauvavalokuviin rikkomatta unelmia sisältävää tunnelmaa. Siinä on ristiriitaa kerrakseen.