maanantai 26. marraskuuta 2018

Yksin, mutta ei yksinäinen

Minua on nuoresta saakka vaivannut kummallinen ajatus. Olin vain 12-vuotias, kun muistan ajatelleeni sitä ensimmäisen kerran. Muistan hetken tarkasti. Eräs arkinen bussimatka, syksyinen harmaa päivä, bussi mateli iltapäivän ruuhkassa hitaasti vilkkaan tien yli. Ajattelin tuolloin ensimmäisen kerran, että tulen jäämään yksin. Ajatus oli absurdi ja pelottava - etenkin koska en tiennyt tuolloin mitään naisen ja miehen välisestä rakkaudesta tai sen puutteesta. Muistan säikähtäneeni ajatusta, karistaneeni lopulta sen mielestäni. Silti muistan hetken edelleen kristallinkirkkaasti, edelleen, 22 vuotta myöhemmin. Jossain taustalla tuo ajatus on aina kummitellut.

Ajatus on palannut jälleen mieleeni. Olen palannut takaisin siihen minulle normaaliin mielenmaisemaan ja olotilaan, siihen joka on ollut minulle tuttu koko elämäni aina 12-vuotiaasta saakka. Olen aina tuntenut kummallista ulkopuolisuutta suhteessa parisuhteessa oleviin ystäviini, perheellisiin ystäviini - tai tarkemmin en heihin, mutta pariskuntien ja perheiden seurassa. Kyse ei ole koskaan ollut siitä, että haluaisin tuntea niin, lähinnä olen tuntenut jollain kummalla tavalla eroavani joukosta. Tuo tunne kaikkosi puolisoni kanssa. Olin hämmentynyt ja kiitollinen, että sittenkin minäkin saisin osani. Että 12-vuotiaan ajatus oli vain pelkkä kummallinen yksittäinen ajatus - niin kuin se varmasti edelleenkin on. Rakkaus ei ole koskaan ollut minulle helppoa. En tarkoita, ettenkö rakastaisi - rakastan, syvältä ja lujaa ja näytän tunteeni täysimittaisesti, mutta rakastuminen ja kiintyminen vaativat minulta poikkeuksellisen paljon. Aikaa, tunnetta, sitä tiettyä tarkkaa oloa. Kun siihen päädyn, olen koko sielullani mukana. Puolisooni rakastuin päätäpahkaa, syvästi ja vahvasti heti alusta saakka. Ensimmäisten päivien jälkeen oli täysin ilmiselvää, että kohtalomme olisi olla yhdessä. Tunne ylikirjoitti kaikki epäilykset ja vahvistui päivä päivältä vain olemassaolonsa oikeutuksesta. Minua hymyilyttää edelleen, kun vain ajattelenkin niitä kauniita hetkiä.

Toinen mielessäni pyörinyt ajatus on isotätini. Ihailin lapsena suunnattomasti häntä. Hän eli elämänsä yksin, menemättä koskaan naimisiin - rakastumatta? Vai rikkoiko jokin hänet joskus kauan sitten? Tuo yksinäisyyden valinta oli minusta outoa, mutta samalla kiehtovaa. Isotätini oli suuri persoona, vahva ja kaunis nainen. Jollain tapaa anteeksipyytelemätön ja rohkea, itsenäinen. Hän matkusti maailman ympäri, vaelsi Borneon sademetsissä, kulki kaukaiset maat aina uudestaan silloin kun yksinäinen nainen matkalla ei ollut millään tapaa itsestäänselvyys. Muistan jo lapsena ajatelleeni, että meissä on jotain samaa. Näytänkin häneltä. Lapsen mieli ei tuota ajatusta pystynyt erittelemään ja näin aikuisenakin se on yhä vaikeaa - isotätini kuoli jo yli 20 vuotta sitten. Nyt huomaan palaavani häneen. Tuohon omapäiseen valkohiuksiseen naiseen, jonka katseessa paistoi aina itsepäinen ja voimakas uteliaisuus elämää kohtaan, polttava intohimo.

Ehkä teen hiljaista tiliä sen mahdollisuuden kanssa, että en koskaan tule saamaan lapsia - ehkä en puolisoakaan. Ehkä suru lasten kuolemista on kulkenut sen jonkin määrittämättömän matkan, joka mahdollistaa myös rakkauden menettämisen mukanaan tuomien ajatusten todellisen läpikäymisen. Kaikesta menetetystä kai nämä kumpuavat, pelot ja menneisyyden ajatukset. Huomaan ympäröiväni itseni ihmisillä, joihin en luota - on kai helpompi olla, kun luottamusta ei voi menettää. En pelkää, että minua petettäisiin, pelkään että en kelpaa juuri sellaisena kuin olen, niin kuin en kelvannut elämäni suurimman surun hetkenä. Minua ei lopulta satuttanut pettäminen, minua satuttaa se, että heikoimpana hetkenäni minun luotani käveltiin kylmästi pois. Sinä hetkenä, kun rakkaus ja hyväksyntä olisi ollut kaikki mitä tarvitsen, kun olin puolustuskyvytön, hauras ja uskomattoman särjetty. Sen vuoksi on helpompi olla niiden seurassa, joilta ei pienintäkään lupausta odota tai edes halua. Niiden seurassa, joiden kohdalla ei ole pelkoa omakotitaloista ja koiranpennuista eikä täten pettymyksistäkään, ei särkymisestä. Nykyään olen välinpitämätön ja tunteeton, kylmän rationaalinen. Kaikesta selviää olankohautuksella, välinpitämättömällä tuhahduksella. En pidä tästä piirteestä itsessäni, mutta annan itselleni aikaa, paranen vielä - olen päättänyt sen.

Silti on ollut iloista huomata, että ajatukset suuntautuvat jo niin pitkälle kaikkialle muualle. Uskomattoman palkitsevaan työhön, kehittyvään uraan ja treffipettymyksiin. Hyvin tavanomaisiin asioihin ja ajatuksiin. Siihen, kuinka elämän surkeimmat treffit naurattavat tragikoomisuudessaan, kuinka monta hauskaa tarinaa on kerrottavaksi. Kuinka helteisen kesän iltoja oli hienoa viettää merellä veneillen, huolimatta siitä ettei edes pienintä ihastumista lopulta syttynyt, ainakaan omasta puolesta. Kai tuolloin 12-vuotiaana jo aavistin, kuinka rakkaus ei ole helppoa. Siihen tarvitaan kahden ihmisen välinen selittämätön kemia, tunne jolla ei ole järkeä eikä olemassaolon syytä muualla kuin itsessään. Tuo selittämättömyys on uskomattoman harvassa ja ilman sitä minä en kykene rakkauteen.

Nyt on kuitenkin hyvä näin. Kaikista peloista huolimatta juuri nyt ei ole kiire mihinkään. Tässä on hyvä. Tässä rakastamassani kaupungissa yhtäkkiä tilanteessa, jossa itseni nuorena kuvittelin. Mielekäs ja paljon vaativa työ, ura, pitkiä päiviä, paljon ystäviä. Se joku kenties puuttuu, tulee jos on tullakseen. Mutta jos näin on aina, ei kai elämä ole huono silloinkaan, sellaisenaankaan. Aina voin lähteä Borneon sademetsiin elämän ihmeellisyyttä tutkimaan - sen tien minulle on viitoittanut eräs vahva ja viisas nainen jo kauan ennen minua.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Maailman urheimmille isille


He Lost His Baby Too

"It must be very difficult
To be a man in grief.
Since "Men don't cry" and "Men are strong"
No tears can bring relief.
It must be very difficult
To stand up to the test,
And field calls and visitors
So she can get some rest.
They always ask if she's alright
And what she's going through,
But seldom take his hand and ask
My friend, but how are you?
He hears her crying in the night
And thinks his heart will break,
He dries her tears and comforts her,
But 'stays strong' for her sake.
It must be very difficult
To start each day anew,
And try to be so very brave.
He lost his baby too."



Hyvää isänpäivää maailman urheimmille isille. Heille, joita harva tänään muistaa. Heille, jotka ovat menettäneet aivan yhtä paljon kuin äiditkin - ja kaikessa näkymättömyydessään vielä enemmän. Heille, joiden surulle ei ole tilaa eikä aikaa. Niille isille, jotka pitävät rakkaansa turvassa, kuivaavat kyyneleet, tukevat ja hoitavat - silloinkin, kun eivät jaksaisi. Seisovat selkä suorassa kannatellen surun rampauttamia äitejä, surun runtelemia perheitään. Heille, jotka ovat kantaneet isyyden raskaimman taakan, tulevat kantamaan loppuelämänsä. Heille, jotka valitsevat rohkeuden vaikka pieni lapsi sisällä huutaa vain turvaa ja apua. Särkyneille, rikotuille, rohkeille, turvallisille. Heille, jotka ovat menettäneet oman ainutlaatuisen lapsensa. Tänään sulkeudun itsekkyyteeni ja varaan onnitteluni vain heille. Heille urheille, joilla ei ole ollut vaihtoehtoja.

Hyvää isänpäivää myös Rasmuksen ja Roopen urheimmalle ja ikuisesti maailman parhaalle isille. Meidän pienet poikamme eivät olisi voineet saada parempaa isiä.