En halua tätä helvetin elämää. En saatana halua tätä paskaa. Alusta taas, alusta uudestaan. Onpa kiva, kun häviää taas yksi vuosi elämästä. Katsokaas, kun tämän paskasurun takia ei oikein muista jälkeenpäin mitään. Olin onnellinen jo, menikö jo ylimielisyyden puolelle - että onnellinen vuosi lapsesi kuolemasta? Ai että onnellinen? NO MUTTA TÄÄLTÄ TULISIKIN TÄLLAISTA UUTTA PASKAA, OLE HYVÄ! Ai että tuntuu, että olet päässyt eteenpäin surussasi esikoisen kuoleman jälkeen? EI HÄTÄÄ, NYT KUOLEE TOINENKIN LAPSI! MITES NYT NOUSET JA KERÄÄT ITSESI, HAHA! NÄYTÄPÄ NYT! NOUSE JA LÄHDE VAIKKA KÄVELEMÄÄN, SE AUTTAA, HAHAHAHAA, KÄVELEMÄÄN! Olin onnellinen: onneksi tulin raskaaksi nopeasti, vain puoli vuotta pakonomaista yrittämistä. Olin onnellinen, ei tarvitse enää yrittää, pieni elämänihme sisälläni, äidin ja isin rakas kulta, nyt on meidän vuoromme. EIHÄN OLE! ALOITA ALUSTA! HAHAHA, LUULITKO TOSIAAN? HAHAHA, TIKAHDUN NAURUUN! Olin niin loputtoman kiitollinen: onneksi Rasmus eli, saimme muistot, kuvia elävästä lapsestamme, onneksi ei kuollut synnytykseen, onneksi sain äitiysloman, onneksi ei tarvinut todistella viikon välein itseään lääkärille, onneksi tuska oli ohi, elämäni kamalin päivä takana. NO EIHÄN OLLUT! EDESSÄSI SE OLI, SENKIN SURKEA PASKA! YLIMIELINEN IDIOOTTI, MITEN USKALSITKAAN OLLA KIITOLLINEN JA ONNELLINEN! KOSTO ON SULOINEN: TÄSSÄ KUOLLUT LAPSI, EI ELÄNYT PÄIVÄÄKÄÄN. KUOLLEENA SYNTYNYT, EI MERKITÄ VÄESTÖREKISTERIIN, HIHIHI! MARSSI LÄÄKÄRILLE, NYYHKYTÄ SURKEA TARINASI JA TOIVO, ETTÄ SAAT SAIRASLOMAA! ET NIMITTÄIN VÄLTTÄMÄTTÄ SAA! SURU EI OLE SAIRASLOMAN SYY, HAHAHAHA! Haluan takaisin normaaliin elämään. En halua tietää tätä kaikkea. En halua tietää, miten raskausviikolla 17+3 synnytetään. Se on aivan kamalaa paskaa. SYNNYTÄ KUOLEMAA! VIELÄ SE ELÄÄ, MUTTA EI KAUAA! Sitten joku sanoo sikiö. Ei lapsi, ei vauva. Haluan raskausarpia, koliikkia, unettomia öitä huutavan vauvan vuoksi, korvatulehduksia, ärsyttäviä uhmaikäisiä, ihan mitä vain muuta kuin kuolleita lapsia. KUOLLEITA LAPSIA. En jaksa koko helvetin rumbaa alusta. En jaksa enää itkeä, nyyhkyttää, vinkua ja valittaa, olla surkea ja iloton. HAHA! EI ONNISTU! EI TODELLAKAAN ONNISTU! ITKE, ITKE, ITKE! SURUA, TUSKAA JA AHDISTUSTA! HAHAA! En halua taas näyttää ihmishirviöltä seuraavaa vuotta. Harmaa iho, iloton ilme, tyhjä katse. En jaksa. Ostin uusia kasvonhoitotuotteita, näyttäisinkö vähän paremmalta? Pitäisikö ottaa volyymiripset? Kasvohoito? Luultavasti saan tuotteista allergisen reaktion ja ihoni syöpyy kokonaan pois, ripset tippuvat ensimmäisenä päivänä. HIHIHII, KYLLÄ JOTAIN KEKSITÄÄN! Kun luulee käyttäneensä kaiken voimansa, onkin syytä jo aloittaa alusta. KÄRSI SINÄ SURKEA IHMINEN, KÄRSIÄ SINUN TÄYTYY! Ja ymmärtää. Ymmärtää, kun kaikilla muilla on niin vaikeaa, kun meidän lapset ovat kuolleet. On niin vaikea kohdata, yritä ymmärtää. On niin vaikea edes ajatella mahdollisuutta, että omat lapset kuolisivat, koeta nyt ymmärtää. Ei kukaan pahalla, toivottavasti vielä oppisit ymmärtämään. Ymmärsin koko viime vuoden ja nyt yritänkin ymmärtää, kenelle tämä on vaikeaa ja millä tavalla? NO KAIKILLE MUILLE TIETENKIN, SENKIN SURKEA IDIOOTTI! MUILLA ON VAIKEAA, EI SINULLA! TÄMÄ ON SINUN ELÄMÄSI, SINUN SURKEA ELÄMÄSI, JOLLA KIDUTAT KAIKKIA MUITA! AJATTELISIT NYT HIEMAN MUIDENKIN TUNTEITA, KUINKA KAMALAA TÄMÄ HEILLE ON! HAHAHAA, JA VIELÄ TOISEN KERRAN! ITSEKÄS TYPERYS, EIKÖ KERTA RIITTÄNYT? EI KUKAAN MUU ENÄÄ TOISTA KERTAA KESTÄ - MUTTA SINUN TÄYTYY! NOUSE YLÖS JA LÄHDE VAIKKA KÄVELEMÄÄN, KYLLÄ SE SIITÄ! HAHAHAHAHAHAHA!
Elämältä turpiin sai ja harmittaa. Taustalle soimaan Tiisun samanniminen kappale, luomaan tunnelmaa:
https://www.youtube.com/watch?v=7iQctiM32Wk
En osaa sanoa mitään järkevää, en lohduttavaa enkä niitä voimasanoja. Tunnen niin voimakkaasti tuota samaa ja kaipaan itsellenikin vertaistaisten todisteluita toivosta., En tiedä mitä tuskaa kahden lapsen menetys on, mutta puhun lapsettomuuden pohjalta ja siltä kun saat lopulta lapsen jonka sitten menetät. Se katkeruus, se epäoikeudenmukaisuus. Se, että haluat sen elämän perheenä mistä olet haaveillut. Kai se aurinko paistaa risukasaan joskus, onhan se pakko. Siitä kuitenkin varma, että anna kaiken tulla ulos ja juuri sillä nimellä kun sinusta tuntuu. Niiden muiden on vaan kestettävä ja ymmärrettävä se, ainakin heidän on yritettävä eikä toisinpäin. Ja edelleen täällä ollaan <3!
VastaaPoistaTätä juuri kai tarvitsen: ymmärrystä. Sitä, että nämä minun kammottavat tunteeni ovat oikeutettuja. Sitä, että joku sanoo "itke vaan, anna tulla". Sitä, ettei minun tarvitse juuri nyt, juuri tänään ymmärtää ketään. Senkin aika tulee, se on minun osani loppuelämäni ajan. Kiitos, kun kirjoitit.
PoistaKirjoitan silläkin uhalla, että kaikki kommentit ovat nyr väärin - tietenkin ovat, koska ei ole sanoja, joilla tuon kivun saisi sinulta pois. Jätän puumerkkini, jotta muistat että täällä ollaan. Ei se mitään auta, tiedän sen yhtä hyvin kuin sinä. Huuda, potki, riko jotain. Itke. Hengitä. Jos et halua kävellä, niin istu tai makaa. Tämä on ihan helvetin väärin.
VastaaPoistaKyllä se auttaa, kun tietää, ettei ole tässä(kään) pimeydessä aivan yksin. Kommentit ovat oikein juuri siitä syystä. Enemmän kuin sanat, on tärkeä tietää, että vierellä kulkee ihmisiä - niin virtuaalisesti kuin konkreettisestikin.
PoistaMinäkin olen täällä ja kuuntelen ja myötäelän. Olet ihan älyttömän rankassa ja kohtuuttoman raskaalta tuntuvassa tilanteessa. Sinun ei tarvitse tsempata, ei tuntea toiveikkuutta, ei olla ymmärtäväinen eikä kärsivällinen muita kohtaan, vaan toisin päin.
VastaaPoistaMuistan lukeneeni erään toisen kaksi lasta menettäneen äidin kokemuksista. Hänkin oli kokenut tulevansa joidenkin ystävien hylkäämäksi kun valtaisaa tragediaa seurasi toinen, jolloin kaikki eivät enää osanneet/halunneet/jaksaneet olla tukena.
Muistan myös elävästi omasta elämästäni ajatukset ja tunteen: "en halua tätä elämää, haluan vaihtaa tämän" ja siihen liittyvän raskaan tietoisuuden: minulta ei kysytä, vaihtaminen ei ole mahdollista. Se tuntui siltä kuin olisi joutunut vankilaan loppuelämäkseen. Tai saanut lyijynraskaan viitan harteilleen.
Tuntuu lohduttomalta ja järjettömältä kun elämä ei osoita merkkejä hollywood-elokuvan vaikeuksien kautta voittoon -logiikasta.
Kun kyse on näin isoista ja peruuttamattomista asioista, ei ole mahdollista ajatella, että tapahtuisi mitään, mikä pyyhkisi kaiken pois ja muuttaisi pahan hyväksi.
Silti se on edelleen mahdollista ja todennäköistä, että toivottoman kauheiden hetkien, tuntien, päivien ja viikkojen jälkeen tulee helpompia aikoja ja tapahtuu hyviä asioita. Ja niin voi käydä riippumatta siitä uskotko siihen nyt itse. Minä uskon ja toivon että niin käy. Sinun ei tarvitse. Saat tuntea ja sanoa kaiken sen miltä nyt tuntuu.
Halaus.
Matkatoveri
Voi kunpa voisikin käydä kauppaa kohtalollaan ja vaihtaa kokemansa johonkin parempaan, keveämpään kohtaloon. Rasmuksen kuoltua olen monesti sanonut, kuinka elämä ei ole minulle (tai kenellekään muullekaan) velkaa. Elämä on ja tapahtuu, toisilla eri näköisenä kuin toisilla. Minulla tämän näköisenä. Sen kanssa on opittava elämään ja sitähän suru kai osaltaan on: hyväksynnän hakemista sille, mitä ei voi muuttaa. Mikään ei muuta menneisyyttäni, poikiani, ja sen kanssa minun on lopulliset kaupat tehtävät, otan kohtaloni osaksi elämääni sellaisena kuin se de facto on.
PoistaJa kuinka loputtoman tärkeää on, että joku muu uskoo parempaan huomiseen silloin kun se itselle on mahdotonta. Juuri nyt en kykene uskomaan, että hyviä asioita tapahtuu - vaikka niin salaa toivonkin. Toivon varovaisesti, mutta en usko. Miksi uskoisinkaan? Elämä ei ole tarjonnut parastaan viime aikoina. Silloin on tärkeää, että joku kertoo hyvän elämän olevan vielä mahdollista, että hyviäkin asioita voi tapahtua. Kiitos, kun kirjoitit.
Voin lukea tällaisista tunteista päiväkirjastani kolmen neljän kuukauden takaa. Vieläkin välillä kynästä jää tällainen jälki. Kun toinen lapsi kuolee,kaikki on ihan oikeasti käsittämätöntä. Suurin piirtein jokainen vastaantulija lupasi että toista kertaa et joudu menettämään lasta. Mutta. Kaikki pyyhkii yli hilseen. Tätä ei vaan pysty hyväksyy eikä käsittään. Tuokin on tuttu tunne että 'ajattele nyt vähän mitä tuskaa tuotat muille olemalla tuommonen tylsä synkkä paska'. Toisaalta jos tämmöstä kerta joutuu kokemaan ja elämään niin ollaan sitte siinä suissa ja muut saa luvan kestää ne hetkelliset kannattelut ja tunteen purkaukset. Semmosia ihmisiä ON jotka sen kestää. Mutta suurin osa ei.
VastaaPoistaTuo sinun kirjoituksesi on hyvin samankaltainen kuin minun tuskan laulu,jota kirjoitin aina lisää kun siltä tuntui. Eli anna palaa. Elä yritä sinnitellä. Ei kukaan kestä tuollaista. Ei tarvi jaksaa mitään. Henki kulkee itestään. Jatketaan tätä paskan kävelyä kun ei muuta voida. Rinnallasi on monta jonka sydän ei ole sydämen mallinen vaan pieninä palasina siellä täällä polun varressa. Kävellään ja kerätään niitä palasia. Rinnallasi on myös niitä joiden sydän sykkii vahvana vaikkakin myötätunnosta vapisten,he nostavat kun kaadut,tukevat kun horjut.
Kun ensimmäinen poikani kuoli,olin varma että kuolen suruun. Mutta selvisin. Meni vuosi ja uskalsin toivoa. Sain kaksi tyttöä. Nyt kun toinen poikani kuoli,ei ole juurikaan toivoa,vielä. Tavoitteena on päästä sille pysäkille jossa on se toivo,edes se toivo. Sinäkin pääset..et vielä. Ei tarvi ajatellakaan että sinun pitäisi päästä eteenpäin. Mutta aika vie sinua,meitä kaikkia. Nyt on aika antaa tuskan vyöryä ulos. Anna tulla!❤ KS❤
Palasin tähän kommenttiisi ja sain siitä tänään(kin) sen, mitä juuri nyt tarvitsen: että joku sanoo, ettei tarvitse jaksaa ja olla reipas. Kiitos, kun olet kirjoittanut ja jakanut tätä matkaa, jolla toivoisin, että meistä kumpikaan ei olisi.
Poista