Päivä neljä toisen lapsen kuoleman jälkeen

On tragikoomista tietää, mitä tapahtuu. Nyt on shokkivaihe päällä, toimintakykyä jäljellä. Ahdistaa, pelottaa, oksettaa, mutta pystyy toimimaan. Soittelin pakollisia puheluita. "Vauva on kuollut, äitiyslomatiedon voisi poistaa." Puhelu neuvolaan: "en tiedä soitettiinko sairaalasta, ajanvaraukset voisi poistaa, Roope syntyi raskausviikolla 17+3." Pappi soitti. Roopen avauksesta ei ole tietoa vielä, lupasi selvitellä. Vauvaa ei enää avauksen jälkeen voi nähdä, tiesinhän jo sen. Peiton ja nallen voi viedä myöhemmin. Kävin sairaalassakin, menin eri reittiä kuin äitiyspoliklinikalle. Kohtu vihoittelee, vuotaa ja ei voi hyvin. Miksi voisikaan? Kohtuni ei kanna lapsiani, antautuu ja antaa periksi. Pahoillaan varmaan sekin. Kaikki on kuitenkin hyvin, tarkkaile tilannetta, neuvoi lääkäri. Mistä minä enää voin tietää, mikä on normaalia? Kaksi kertaa olen oireetta jäänyt sairaalaan synnyttämään. En ymmärrä enää itseäni.

Ei pedattu sänkyäkään. Mies kävi lääkärissä, sairaslomaa viikko. Minulla kaksi. "Käykää kävelyllä." Minä kävelin koko helvetin talven 2016 ja aloitan taas uudelleen. Sitä perkeleen kävelyä. Kilometri toisensa jälkeen, päivästä toiseen - että aika kuluisi, että tuntisi menevänsä eteenpäin. Että tulisi se päivä, kun olisi helpompaa. Minä en jaksa enää kävellä, kävellä, kävellä. Kaksi viikkoa ja pitäisi olla työkykyinen. Eihän siinä ajassa ehdi kävellä murto-osaakaan viime talven kilometreistä. Vielä viime viikolla kävelin lenkkiäni ja riemuitsin, kuinka viime talven tuska oli vihdoinkin poissa. Olin niin onnellinen, kevyt. Enää hetki ja saisin pienen vauvani kotiin, minun ei tarvitsisi enää kävellä, kävellä, kävellä. Vaan tarvitseehan. Alusta asti samat kilometrit ja silti vielä pidemmät. Kotona mentiin sänkyyn. En vaihtanut lakanoitakaan kotiin tullessa. Näissä Roope on vielä ollut, näissä kaikki oli vielä hyvin. Anna minä lepään siinä tunteessa vielä hetken, anna minä haistelen onnen rippeitä.

Vihaan näitä ensimmäisiä päiviä. Ensimmäinen kerta kaikkea: ensimmäinen kerta kaupassa Roopen kuoleman jälkeen, ensimmäinen kerta saunassa, ensimmäistä kertaa ihmisiä, teitä, iltoja, aamuja. Ja toisaalta pelkään aikaa näiden jälkeen. Kun shokki väistyy, alkaa tuska. Saatanan polttava ja repivä tuska. Alusta, uudestaan, polttavana. Tärinäkin on tullut takaisin, se vatsasta alkava, kestänee noin kuukauden, loppunee hautajaisten jälkeen. Tervetuloa elämääni, minä tiedän, miten prosessi lapsen kuoleman jälkeen etenee. Muutin bloginkin kuvausta, "äidin elämä kahden lapsen kuoleman jälkeen."

Pitäisi haudalle vielä tänään mennä, viedään pojille kynttilät. Ostettiin sydänkynttilät. Kaupan kassa halusi jutella niistä, oli kuulemma niin kivat. Myötäilin ja totesin niiden sopivan paremmin lapsieni haudalle. Ottaisin mielummin kuitenkin Muumi-hautakynttilöitä, kuolleen lapsen äitinä. Small talk huipussaan, päivänä numero neljä.

Päivä neljä ja minusta tuntuu, että olen elänyt jo ikuisuuden tätä helvettiä. Päivä neljä ja kilometrit edessä. Lenkkarit jalkaan ja tarpomaan, suota riittää samottavaksi. En voi sanoa "kyllä se tästä vielä", minä sanon "vittu, kun en muutakaan voi".