tiistai 24. tammikuuta 2017

Paariakasti

Tänään ajattelin käydä kirjastossa. Lainaan kirjan, joka kertoo kahden lapsen kuolemasta. Äidistä, joka on menettänyt kaksi lastaan. Rasmuksen kuoltua en pystynyt kirjaa lukemaan, en edes lainaamaan - niin kammottavalta tuntui edes mahdollisuus menettää toinen lapsi.

Nyt olen nöyryytetty, menettänyt toisenkin. Rasmuksen kuolema teki nöyräksi, äärimmäisen nöyräksi. Roopen kuolema nöyryytti. Nöyryyttää. Alentaa minut paariakastiin jopa lapsensa menettäneiden keskuudessa. Kaksi lastaan menettänyt äiti, kamala esimerkki siitä, että se voi käydä uudestaankin. En jeesustele, en liioittele - enhän minäkään yhden menettäneenä voinut edes päästää sitä mahdollisuutta mieleeni. Jätin kirjat kirjastoon, poistuin vertaistukiryhmästä, piilouduin mahdollisuudelta.

Tänään kävelen selkä kumarassa kirjastoon, etsin oikean hyllyvälin, valitsen sen kirjan. Nöyryytetty paariakastilainen valmiina kohtaamaan tämän todellisuuden.

5 kommenttia:

  1. Tulin tauon jälkeen lukemaan, mitä sinulle kuuluu.
    Olen kamalan pahoillani toisen lapsesi kuolemasta ja kaikesta mitä joudut nyt kokemaan.
    Ajattelen sinua. Et ole yksin.

    En tiedä mitä kaikkea koet, eikä kokemusten vertailu aina ole hyödyllistä tai tarpeen, mutta olen pohtinut paljon viime aikoina nöyryytetyksi tulemisen kokemusta. Omalla kohdallani sitä, miksi tuntuu nöyryyttävältä, ettei elävän lapsen vanhemmaksi tuleminen tunnu onnistuvan. Enhän ole itse sitä valinnut, miksi sen pitäisi tuntua nöyryyttävältä?

    Mutta siltä se tuntuu. Surulliselta, ahdistavalta, pelottavalta ja nöyryyttävältä.

    Luulen että nöyryytyksen tunne tulee jostain alitajunnasta, kumpuaa käsityksestä, että ansaitsemme jotenkin sen mitä meille tapahtuu. Mutta tiedän ettei niin ole. Enkä oikeasti usko niin.

    Lapsia ei ansaita. Ei eläviä eikä kuolleita. Lapsia syntyy tai ei synny. Osa kuolee ennen kuin syntyy, osa toisin päin. Siinä kaikessa ei ole kerrassaan mitään järkeä eikä mieltä.

    Elämässä ei ole logiikkaa eikä mieltä. Kaikkien elämä on arvaamatonta. Kenelle tahansa voi tapahtua hyviä ja pahoja asioita ja koska tahansa, riippumatta siitä mitä kaikkea on jo kertynyt. Joidenkin kohdalla tämä käy raadollisen selväksi, mutta se on totta kaikkien kohdalla.

    Tästä huolimatta on mahdollista, ei varmaa, mutta silti mahdollista, että elämä tuntuu jossain vaiheessa riittävän mielekkäältä ja hyvältä. Siihen ajatukseen takerrun. Saan siitä toivoa ja siksi kirjoitan sen tähän. Toivon että voisin jollain lailla tehdä surusi helpommaksi kantaa.

    Olen iloinen että kirjoitat. Minä ja me muut täällä luemme ja ajattelemme sinua ja perhettäsi, sen eläviä ja kuolleita jäseniä. Et ole yksin.

    <3 Matkatoverisi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä viisas ihminen, kiitos kun kirjoitit. Olen saanut sanoistasi lohtua aiemmalla matkallani, et petä nytkään. Olen joskus miettinyt sinua, miten täysin tuntematon ihminen, kasvoton, voikaan antaa niin paljon. Näiden kipeiden ja satuttavien kokemusten ja tunteiden jakaminen antaa valtavasti ilman hahmoakin: en ole yksin nöyryytyksessäni, en peloissani. En ole myöskään ainoa, jolle elämä näyttää raadollisinta puoltaan, sitä arvaamattominta.

      Tänään en vielä jaksa uskoa siihen, että elämä voi saavuttaa merkityksellisyytensä takaisin. Tiedän, että niin käy, mutta usko puuttuu. Silloin juuri tarvitsee sitä, että joku (toinen saman kokenut) kertoo uskovansa - tai ainakin toivovansa sitä kovasti.

      Täältä suruni itsekkyydestä toivon, että jaat taas joskus ajatuksiasi - ihailen viisauttasi, saan siitä voimaa.

      Toivon sinulle eläviä lapsia ja rakkautta.

      Poista
    2. Kiitos kauniista vastauksesta.
      Tämä tuntemattomien välinen yhteys ja tuki on aika ihmeellinen asia. Se, että edes pienenpienellä tavalla voin tuoda jotain voimaa ja lohtua toiselle ihmiselle, sinulle, joka olet myös joutunut keskelle surun mielettömyyttä, on itselleni tosi merkityksellistä ja tärkeää. Se on niitä harvoja hyviä asioita, joita omasta surustani on seurannut.

      Tänään on meidän pienen, kuolleena syntyneen vauvan syntymäpäivä. Muistelen vuoden takaista päivää, kuuntelen samaa musiikkia kuin silloin. Muistelu tuntuu surulliselta, kauniilta ja tärkeältä.

      Yhtenä yönä vauvan kuoleman ja syntymän jälkeen heräsin levottomana. Löysin lehtileikkeen, jonka olin ottanut talteen. Tottapuhuen en ole varma, olinko leikannut sen ennen vauvan kuolemaa vai vasta sen jälkeen. Mutta muistan, miten luin sitä yöllä ja oloni tuli levollisemmaksi.

      Runo on Lassi Nummen runo kokoelmasta Isoisän runot ja muita, 1999.


      Kun saavumme tähän hetkeen

      Kaikki virtaa poispäin. Kaikki virtaa pois.
      Kun saavumme tähän hetkeen
      pysähdymme, ja katso:
      kaikki virtaa tähän hetkeen. Mikään ei pois.
      Joen pintaan heiastuu
      kaikki. Puut ja pylväät, vuodet, kasvot
      kaikki rakkaus
      tämän hetken. Ja runsaat silmut, kevään suuri valo.

      Poista
    3. Hyvää syntymäpäivää pienelle vauvallesi. Rakkautta ja toivoa sinulle, tähän hetkeen mutta myös tulevaan. Kiitos, että jaoit runon, se on kaunis. Ehkäpä se saattaa tuoda minullekin levollisuutta ahdistuksen lyödessä voimakkaimpana yli.

      Poista