sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Lapseton pariskunta

Huomenna Rasmuksen syntymästä on kulunut yhdeksän kuukautta. Yhdeksän kuukautta sitten kuvittelin elämäni hyvin erilaiseksi kuin mitä se tänään on. Tänään vietämme lapsettoman pariskunnan viikonloppua, laiska sunnuntai-ilta rentouttavan viikonlopun jälkeen. Teemme lapsettoman pariskunnan juttuja: baari-ilta kaupungilla, shoppailua, haudalla käymistä. Sellaista, mitä en osannut elämääni yhdeksän kuukautta sitten kuvitella. Tämä elämä vituttaa, mutta siihen on jotenkin jo tottunut. Siihen, että kaikki meni päin helvettiä, että viikonloppuihin kuuluu hautakynttilät ja hautakivi.

Siihenkin on jo tottunut, että meidän lapsi ei elä. En osaa enää edes kuvitella, minkälaista elämä voisi olla. Mitä me tekisimme, jos Rasmus eläisi? Olisimme onnellisempia, aivan varmasti. Olisimme huolettomampia, innostuneempia, kivempia. Olisimme lapsiperhe. Paljon pyykkiä, leluja lattioilla. Ihastelisimme pystyyn pyrkivää pientä poikaa. Nauttisimme kasvavasta lapsesta, perhe-elämästä. Olisin äiti, lapselleni, mutta myös muille. Viettäisimme aikaa muiden lapsiperheiden kanssa. Nyt me vietämme paljon aikaa kahdestaan. En ole liiemmin kiinnostunut kovinkaan sosiaalisesta elämästä, vaikka menoja joka viikonlopulle ja suurimmalle osalle illoista onkin. En ole liiemmin kiinnostunut lapsista. En tiedä, kuinka paljon kiinnostuksen puute on kipua omasta menetyksestä ja kuinka paljon vain sitä, että maailmamme on jo niin luonnollisen kaukana lapsiperheiden elämästä. Toisaalta tuntuu kuin kyseessä olisi jokin vastareaktio: alussa halusin päättäväisesti ja luonnottomasti kestää kaikki lapset, vauvat ja raskausmahat täydellä tyyneydellä, ehkä nyt tulee se luonnollinen reaktio? Se, että hetkittäin lapset ja vauvat ovat pois juuri minulta. Että itku kaupassa saa aikaan pakokauhun, pienet pojat musertavan ikävän. Että antaisin mitä tahansa siitä, että kaikki olisi mennyt toisin - että Rasmus eläisi.

Ehkä kiinnostuksen puute nousee myös siitä, kuinka en halua kasvoja Rasmukselle. En halua tietää, minkälainen on yhdeksänkuinen lapsi. En ole kiinnostunut tietämään, mitä saman ikäiset osaavat, minkä kokoisia he ovat. En halua nähdä, mistä jäimme paitsi. En myöskään ole liiemmin kiinnostunut vanhemmista. "On niin kamalaa tää nukuttamisrumba, kun toi nousee aina pystyyn...", "me kyllä mietittiin pitkään ykkösen jälkeen, että halutaanko ees kakkosta, kun oli niin hullu meno ton ykkösen kanssa...", "voi kun tää on niin ihana, toivottavasti ei ikinä kasvais isoks!", "tää on kyllä niin rasittava vaihe, että voispa hypätä yli vaan!". Keskustelut ovat todella ok heille, joiden lapset elävät. Minä kuolleen lapsen vanhempana en vain yksinkertaisesti kestä näitä. Vaikka istun hiljaa ja nyökkäilen, hymyilen ja vastailen, sisälläni kiehuu. Minun lapseni hivenen ärsyttävä vaihe kestää ikuisesti, minun pieni poikani ei kasva koskaan, senttiäkään, grammaakaan, päivääkään. Otan jokaisen, kakkosen, kolmosen, nelosen, kunhan vain saisin elävänä kotiin - oli hullua tai ei. Kärsisin niin paljon mieluummin kahdesta elävästä lapsesta kuin yhdestä hautakivestä.

En kuitenkaan halua viedä keneltäkään oikeutusta huoliin. Onneksi huolet eivät ole niin raskaita, onneksi vertailukohtana ei ole oman lapsen kuolema - onneksi suurin osa lapsista elää. Mutta minulle, kuolleen lapsen äidille, nuo keskustelut ovat typerryttävän raskaita, ärsyttäviä. Ehkä siis on parempi, että sallin kiinnostukseni hieman hiipua ja jatkan tätä uutta elämäämme lapsettomana pariskuntana.

4 kommenttia:

  1. Tutut ovat tunteet. Menetin aikuisen poikani vajaa vuosi sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suru lapsen kuolemasta tuntuu niin kovin universaalilta. Kulttuureista, lapsen iästä, kuolintavasta tai muista huolimatta äidit ja isät jakavat hyvin saman kaltaisia tunteita. Olen pahoillani menetyksestäsi.

      Poista
  2. En ole aikoihin kommentoinut täällä, mutta halusin tulla kertomaan, että olet mielessäni usein. Erityisen vahvasti mieleeni on jäänyt sälekaihdinmyyjän soitto. Se kuulosti samaaan aikaan pakahduttavan surulliselta ja kauniilta. Tämä oman lapsen kuoleman kokeneiden ihmisten joukko on pitkälti näkymätön, mutta olemassa. Täällä me ollaan.

    T. Matkatoveri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että kirjoitit. Olet ollut mielessä monesti, olen miettinyt, kuinka voit. Sinänsä hassua, tuntemattomiahan me toisillemme olemme. Ja toisaalta taas emme. Lapsen kuolema yhdistää kummallisella tavalla ja luo yhteyden.

      Poista