Ikävällä on monet ja usein ennalta-arvaamattomat kasvot. Suru ja ikävä eivät tiukenna otettaan ilmiselvän kohdalla, pikemminkin yllättävät pienet asiat saattavat kasvaa hetkessä valtaviksi kyyneliksi ja puristavaksi ikäväksi, toisinaan taas haikeiksi hymyiksi. Rasmuksen elämä ei ollut vain kaksi viikkoa teho-osastolla, hänen tarinansa alkoi jo paljon aiemmin - ja ne muistot minua seuraavat.
Lounas intialaisessa ravintolassa on aina haikea. Samassa ravintolassa istuimme minä, tuleva isä ja mummo. Äitini vei meidät lounaalle raskausuutisten jälkeen. Olimme iloisia, mietimme, minkähänlainen vauva sieltä saapuisi. Unelmia ja toiveita, kuinka paljon rakkautta vain muutaman millin elämänalkua kohtaan. Eräs tietty bussipysäkki saa minut aina ajattelemaan Rasmusta. Kävelimme lääkärin luota juuri tuolle bussipysäkille. Kädessämme äitiyskortti ja ultrakuva: 7 mm sekä hurjasti takova sydän oli tervehtinyt meitä monitorista. Aurinko paistoi puiden oksien läpi, elokuinen perjantai oli lämmin. Peloistamme huolimatta raskaus jatkui kierukan poiston jälkeen, kaikki oli hyvin. Askeleet olivat keveät. Samalle bussipysäkille kävelimme muutamaa päivää ennen sairaalaan joutumistani, tuuli pakkasi lumen pysäkin kulmiin, harmaan hyinen maailma oli vaipunut uneen, heräisi taas keväällä - sitten, kun Rasmuksenkin pitäisi syntyä. Yksi tympeän arkinen bussipysäkki, mutta niin kovin paljon Rasmusta.
Näsinneulan näkeminen vie ajatukseni aina Rasmukseen. Olimme juhlimassa kihlajaisvuosipäiväämme ja puolisoni syntymäpäivää Näsinneulassa vain muutama päivä ennen sairaalaan joutumistani. Valtavaa tornia ei pääse pakoon. Se loistaa ympäri kaupunkia, pilkistää aina jonkin rakennuksen takaa, luo varjonsa puistoihin, tuijottaa järvien yli loputtomia metsiä. Minua se muistuttaa onnellisuudesta, perheestä, rakkaudesta - ja Rasmuksesta. Kirkkaana joulukuisena iltana kaupunki kylpi valoissaan allamme, me nautimme illasta, toisistamme, unelmistamme. Aivan kuin koko maailma olisi ollut jalkojemme juuressa, valmiina meitä varten. Rasmus oli sinä iltana rauhallinen, potkaisi muutaman kerran, mutta nukkui lopun aikaa. Mahani oli kasvanut jo kovasti, olin ostanut iltaa varten uudet vaatteet, jotka korostivat kauniisti pyöristynyttä vatsaani. Muistan olleeni vilpittömän onnellinen, sydäntä pakahduttavan onnellinen. Viikko tuosta illasta Rasmus syntyi. Niin pienessä voi maailma muuttua.
Vanhempieni koti on pelkkää Rasmusta. Pelkkää, kaikella muistuttavaa Rasmusta. Miten vanhat tavarat ja asiat voivatkaan nyt olla niin Rasmuksella kuorrutettuja? Vietimme siellä joulun, kävimme sairaalassa sieltä. Olimme vuodenvaihteenkin. Lähempänä sairaalaa, helpompi kulkea. Nukuimme vierashuoneessa, punavalkoisissa lakanoissa. Aivan kuin koko Rasmus olisi tapahtunut siellä. Sinne me menimme Rasmuksen kuoltuakin. Seinät sykkivät Rasmusta, ikkunoista valuva valo hohtaa pelkkää kaiken alleen peittävää Rasmusta. Joulua hieman pelkään. Lempijuhlani, joka on nyt niin Rasmus. Hän syntyi kuin joululahjaksi, eli juhlapyhät. Ehkä se onkin vain onni? Että hän on aina kanssamme jouluna?
Rasmus on niin kaikkialla, niin monissa asioissa. Rasmus tulee mieleeni sitruunoista, niitä himoitsin raskauteni ajan. Vesimeloneista, entinen lempiherkkuni, joka alkoi kuvottaa minua alkuraskaudesta enkä ole sitä sen koommin pystynyt syömään. Jääkaapissa tuijottavasta punajuuripurkista, erään alkuraskauden lauantain heräteostos. Brion lastenvaunut, sellaiset Rasmuksellakin piti olla. Miniluumutomaatit, joita ensin himoitsin, sitten inhosin. Pyykkien vieminen kuivaushuoneeseen on yksi iso Rasmus. Sellainen mukavan lämpöinen ja arkinen. Ajatus tulee aina tietyssä kohdassa portaita. Niillä portailla muistan tulleeni sinuiksi sen kanssa, että edessä on kotielämä - ja ajatus tuntui niiden portaiden jälkeen hyvältä ja turvalliselta.
Vielä nämä kaikki saattavat saada kyyneleet silmiini, toisinaan hymyn huulilleni, huonoina hetkinä maailman romahtamaan. Vaan kuinka ihanaa onkaan, että Rasmus on kaikkialla! Sillä en minä häntä halua unohtaa, haluan muistaa! Unohtamista minä pelkään. Sitä, ettei sitruunat muistuttaisikaan Rasmuksesta. Että bussipysäkit ja Rasmukset häviäisivät hiljalleen ajan vaativan tikityksen alle. Että bussipysäkistä tulisi pelkästään arkisen tympeä ilman yhtään Rasmusta. Se minua kauhistuttaa.
Sillä kaikessa armossaan aika on myös repivän armoton. Kulkee vaativasti eteenpäin kuljettaen minua hetki hetkeltä kauemmaksi. Surustani mutta myös Rasmuksestani.
Tää oli ihan huikea teksti. Surusta voi kirjoittaa kauheasti kaikkea kaunista, haikeaa ja ylevää, ja on parantavaavja arvokasta. Mutta tällainen teksti on vielä viiltävämpää ja todenmakuisempaa, se kertoo surun kanssa elämisestä niin hyvin, siitä uudesta normaalista. Eikö olekin lohdullista kun tajuaa tuon, että haluaa aina muistavan ne sitruunat ja ne bussipysäkillä koetut tunteet? Ei ole enää pelkoa siitä, että jos en ikinä opikaan elämään tämän kanssa, vaan pelko siitä että unohdan kaiken, tämän surunkin. Se pelko on aiheeton, uskallan luvata sen vaikken kuolleen lapsen äitinä ole yhtään sinua kokeneempi. Tää oli ihana teksti, se kertoo uudella tavalla surun kanssa elämisestä mutta myös raskaudesta ja vanhemmuudesta, siitä miten pienissä hetkissä on onni ja miten ne ilmiselvät hetket eivät aina ole ne, jotka kaikkein tarkimmin tallennetaan sydämeen.
VastaaPoista