perjantai 19. elokuuta 2016

Maailma varjon alla

Olen voinut viime aikoina rauhallisemmin. Suru Rasmuksen kuolemasta määrittää edelleen koko olemukseni, mutta ei enää niin vaativasti kuin aiemmin. Aivan kuin surusta olisi tullut hieman lempeämpi, pehmeämpi. Kuin suruni meren myrskyisät aallokot olisivat laantuneet tasaisemmaksi keinunnaksi, rajuksi, mutta jo jotenkin ennakoitavammaksi. Kontrolloitavammaksi. Aivan kuin hartioitani ei painaisi enää niin kovasti. Suru määrää edelleen, mutta minä tahdin.

Toki surun kanssa mikään ei ole niin yksiselittäistä ja suoraviivaista. Viime viikon lomamatkallamme olin kuin kuka tahansa suurkaupunkia kokeva turisti: tuijotin karttaani, ihailin taloja, tarkkailin ihmisiä. Kuitenkin matka tuntui niin kovin toissijaiselta. Meillä pitäisi olla kotona pieni vauva, meidän pitäisi elää vauva-arkea - ei matkustaa maailmalla ihmettelemässä sitä kaikkea, mitä miljoonat muutkin ennen ja jälkeen meidän. Banaalia, kaikille mahdollista. Askeleeni on jo reippaampi, mutta ajatukseni silti raskas: en minä tätä halua! En saatana halua! Mutta kun vaihtoehtoja ei ole, pysähdyn ottamaan kuvan, haistamaan levottoman kaupungin painostavaa hajua. Tuijotan patsasta, siltaa, mahtavia rakennuksia. Mikään ei kuitenkaan tunnu miltään. Ennen niin ihmeellinen ja hämmästyttävä maailma on menettänyt loisteensa. Ihmeellinen maailma, josta puuttuu se kaikista ihmeellisin. Mikä voisi olla ihmeellisempää kuin ihminen, jota ei ikinä voisi ollut olla olemassa ilman sinua? Miten mikään enää hämmästyttäisi? Hämmentävän kauniista maailmasta puuttuu entinen loiste ja säihke, jännitys ja syke. Matka ei hämmästytä, maailma ei yllätä - niin kuin ennen.

Loma luo myös illuusion paosta. Paetaan arkea, unohdetaan huolet - olemmehan lomalla! Minun huoleni eivät vain jää kotiin ja arkeen. Ne seuraavat minua minne ikinä menenkin. Surusta ei ole lomaa. Hieman naiivisti olin salaa elätellyt toiveita, että jollain maagisella tavalla Rasmuksen kuolema häviäisi valtiosta toiseen siirryttäessä. Että voisinkin hetkeksi paeta tätä kaikkea. Että unohtaisin lapseni kuolleen ja eläisin taas palavasti uusia hajuja, uusia ihmeitä - uutta ihmeellistä maata, kulttuuria. Että kaikki voisi olla hetken kuten ennen. Että lomalla pääsisi eroon huolista ja murheista, saisi rentoutua, palata kotiin iloisena ja levänneenä.

Rasmus on kuitenkin kuollut, olin minä missä tahansa. Se varjo matkaani varjostaa eikä mikään ole niin kirkasta kuin ennen. Siihen suhteutettuna matka oli kuitenkin sopiva. Olosuhteisiin nähden ihan mukava. Niin kuin elämäkin viime viikkoina. Valtavan varjon alla, himmeänä varjona entisestä, mutta ihan ok - ainakin hetkittäin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti