Puujuna

Ihana vertaisäiti, pienen Peetu-pojan äiti Teija*, jakoi vertaistukiryhmässä todella kauniin idean. Hän kertoi päättäneensä ostaa joka vuosi Joulupuu-keräykseen lastensuojelun piirissä oleville tai vähävaraisille lapsille joululahjan, joka vuosi sen ikäiselle pojalle, mitä Peetukin olisi. Peetu kuoli vain vähän ennen Rasmusta ja olemme kulkeneet Teijan kanssa vuoden verran kovin samoissa askelissa surumme kanssa, niinpä minua ei hämmästyttänyt, kuinka omalta ja hyvältä hänen ajatuksensa tuntui. Olen miettinyt koko syksyn, kuinka muistaisin Rasmusta syntymäpäivänään ja jouluna ja Teijan idea oli vastaus jokaiseen ajatukseeni.

Halusin ostaa jotain, mitä ostaisin Rasmuksellekin. Tiesin kyllä heti, jokin kaunis puulelu. Olen rakastanut aina kauniita ja värikkäitä puuleluja. Naureskelinkin Rasmuksen odotusaikana, kuinka lapsirukka tulisi kärsimään äidin puulelupakkomielteestä - ei mitään vilkkuvaa tai vinkuvaa, pelkkiä kauniita ja käytännöllisiä puuleluja. Jonkin puulelun olisin varmasti ostanut Rasmuksellekin joululahjaksi. Seisoin tänään lelukaupassa hyllyjä tuijottaen. Olin ensin ajatellut jotain pienempää, joku yksinkertainen ja selkeä yksivuotiaalle sopiva lelu. Hyllyn edessä en kuitenkaan kyennyt valitsemaan mitään järkevää - tuntui kuin olisin ollut ostamassa lahjaa juuri Rasmukselle. Pieni ja järkevä tuntui totaalisen riittämättömältä. Halusin jotain hienoa ja ilahduttavaa. Oli paloautoja, rekkoja, autoja. Kunnes silmiini osui perässä vedettävä kaksiosainen juna. Aivan valtavan hieno juna! Kyydissä oli pieni eläinkin ja aitaus tälle. Niin hienoa perässä vedettävää puujunaa ei ole varmasti kukaan aiemmin nähnyt!

Marssin puujuna kainalossa tyytyväisenä kassalle. Kassalla myyjä kertoi alennuksesta, jonka saisin liittymällä lelukaupan kantajäseneksi. Mikä jottei, ajattelin. Myyjä alkoi kirjata tietojani tietokoneelle. "Onks sulla lapsia?" myyjä kysyi. Ensimmäisenä, varoittamatta. Ei minun nimeäni, ei sähköpostiosoitetta, vaan lapsista. Myyjän sormet lepäsivät näppäimistöllä ja katse näytöllä kohdassa 'lapsen nimi'. Tuijotin sormiani enkä saanut sanaa suustani. Tunsin, kuinka myyjä nosti katseensa minua kohti. Ymmärsin, etten ollut edelleenkään vastannut. Mielessäni risteli sata ajatusta oikeista ja vääristä vastauksista, oikeudesta kertoa, velvollisuudesta olla hiljaa, siitä mikä on aiheellista, mikä ei. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen sain suuni auki. "Ei, tai siis joo... tai siis ei, ei mulla siis oo lapsia." Myyjä tyytyi vastaukseeni, mutta selitteli vielä koneelle, kuinka tätä hieman hassusti kysytään aina ensimmäisenä. Minä tuijotin jonnekin tyhjyyteen ja pyysin anteeksi Rasmukselta, lapseltani.

Silmiäni poltteli jo, kun asettelin puujunaa jo eilisenä päivänä ostamani pillimukin viereen lahjakassiin. Etsin kauppakeskuksesta lahjoja vastaanottavan liikkeen ja kirjasin paperille lahjan tiedot. Kenelle: poika, 1 vuotta. Mitä: perässä vedettävä puujuna ja pillimuki. Minä niin toivon, että joku pieni poika tulee onnelliseksi uudesta junastaan ja mukistaan, yhtä onnelliseksi kuin Rasmuskin olisi varmasti tullut. Että edes osa siitä rakkaudesta, joka paketissa oli välittyisi saajallensa saakka.

Ovella tulivat kyyneleet. Polttavat, vaativat kyyneleet. Pitkästä aikaa kontrolloimattomina, juuri silloin kun haluavat, ilman kysymyksiä soveliaisuudesta, ajasta tai paikasta. Minä haluan viedä lahjat kotiin Rasmukselle! Minä haluan takaisin maailman, jossa "onks sulla lapsia?" -kysymykseen ei ole kuin yksi, yksiselitteinen vastaus: "on, Rasmus täyttää ihan pian vuoden". Maailmaan, jossa kysymys olisi arkisen tavallinen ja johon voisin lämpö sydämessä läikähtäen sanoa lapsensa nimen. Maailmaan, jossa en voisi vastata väärin. En voisi vastata niin, että verenkiertoni seisahtuu, että kivi putoaa sydämelleni. Maailmaan, jossa minun pieni rakas Rasmukseni eläisi. Seison orpona jouluisen ihmisvilinän keskellä kyyneleet poskilleni valuen. Minä näen silmissäni pienen pojan vetämässä perässään puujunaa. Siinä hän menee, vielä huterasti, olohuoneen lattialla, juuri ennen vierashuonetta. Kiljahtelee ja ja katsoo peräänsä, tarkastaa onko juna mukana. Potkupuku päällä, potkupuku, jossa on iloisia eläimiä. Juuri tänään antaisin mitä tahansa, jotta saisin tuon pienen pojan junansa kanssa olohuoneemme lattialle. Aivan mitä tahansa. Edes hetkeksi...

Vaan kun se on mahdotonta, annan puujunan jollekin, joka sitä todella tarvitsee. Ja ehkä Rasmuskin saa osansa. "Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhälle, pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta", kirjoitti Zacharias Topelius runossaan Varpunen jouluaamuna. Runossa, joka kumpusi vuoden ikäisenä kuolleen Rafael-pojan kuolemasta. Surullinen vanhempi, Topeliuskin. Rasmuksen vuoksi joku toinen saa iloita tänä ja tulevina jouluina. Ja ehkä enkeleitten maassa on eräs pieni eläinpotkupukuinen poika, joka on hyvin iloinen uudesta junastaan. Mistä sitä tietää.

Joulupuu-keräys jatkuu ainakin pääkaupunkiseudulla vielä jouluviikolle, etsi lähin paikka ja vie lahja, vaikka pienikin - ja tee apua tarvitsevan lapsen joulusta iloisempi: http://joulupuu.org/.

*Teija kirjoittaa hänen ja Peetun tarinasta harvinaisen kauniisti ja kuvaavasti, heidän tarinansa voi lukea osoitteessa www.kohtahelpottaa.blogspot.fi.