Mutta vaikka minä olen vahvempi kuin koskaan, järkkyy maailmani. Kuvittelin naiivisti vuoden kuljettavan minut niin pitkälle eteenpäin, että elämä ja suru olisivat tästä eteenpäin keveää ja lempeää. Että vuoden jälkeen pystyisin kestämään ajatuksen loppuelämästä ilman Rasmusta tyynesti ja selkä suorassa. Vaan en minä pysty. Kun ajatus valtaa mieleni, itken lohduttomasti loputonta ikävääni. Sitä ikävää, joka asuu sisälläni joka ikisenä päivänä koko loppuelämäni ajan. Sillä vaikka minä kuinka pilkon aikaa, järkeistän ja olen vahva, minulla on edessäni vain yksi lohduton ja koruton totuus: loppuelämä ilman Rasmusta.
Minun loppuelämäni ilman maailman ihmeellisintä Rasmusta.
Voi niinpä! Tämä kirjoitus toi kyyneleet silmiin, taas kerran. Se on niin totta, se on kamalin totuus tästä kaikesta. Sitä on vuoden aikana niin keskittynyt selviytymään, ensin välttämättömästä ja sitten pikkuhiljaa kaikesta muusta, että tuota kamalinta totuutta ei ole päästänyt sisimpäänsä. Ehkä nyt alkaa olla sen aika, meillä molemmilla.
VastaaPoistaTaitaa olla... Vaikka kuinka tiedän (tai ainakin kovasti toivon), että vaikein osuus matkasta on kuljettu, ei mikään silti poista totuutta. Vaikka matka olisi tästä eteenpäin helpompi, ei Rasmus tai Peetu silti koskaan tule takaisin. Ja se on ihan hirmuisen surullista.
Poista