Mustia ajatuksia

Viimeisin aallonpohja väisti, mutta ei loiventunut kokonaan. Tuntuu, että olen myrskyisässä ristiaallokossa, jossa aallonpohjat ja -huiput vaihtuvat nopeammin kuin koskaan aiemmin. Olo on ollut enemmän tai vähemmän jatkuvan alakuloinen häistä saakka. Ehkä taustalla vaikuttaa myös omat oletukset: luulin, että viidessä kuukaudessa olo olisi olennaisesti helpottanut – ei ole. Vertaan surua väistämättä suruun isän kuolemasta. Isäni kuoli myös tammikuussa ja toukokuuhun mennessä pahin suru oli käyty läpi. Isän kuoleman kohdalla ajallinen etäisyys lievensi tunteita ja etäännytti kaikesta. Rasmuksen kohdalla minusta tuntuu kuin kaikki vain laajenisi, kuin suru syvenisi syvenemistään. 

Viime aikoina olen alkanut pelätä, että en olekaan edes aloittanut suruni työstämistä. Että olen vain vellonut jossain kummallisessa välitilassa ilman todellista ymmärrystä tapahtuneesta. Minusta tuntuu kuin ymmärrykseni rajalla leijuisi jokin suuri ajatus, mutta en saa kiinni siitä. Pelkään sitä, pelkään, mitä on tulossa - sillä jotain on tulossa, tunnen sen. Välillä tuntuu kuin tarkkailisin itseäni ulkopuolelta; välillä on todella vaikea ymmärtää, että tämä oikeasti tapahtui meille, että meidän esikoinen on kuollut, ikuisesti kuollut. Se on yksi suurimmista ja painavimmista viime viikkojen ajatuksista. Että Rasmus on ikuisesti kuollut. Että en ikinä, koskaan, milloinkaan saa pitää esikoistani sylissä. Että en olekaan yksi niistä etuoikeutetuista äideistä, jotka saavat elää elämänsä lastensa kanssa. Että vaikka saisimme etuoikeuden olla myös elävän lapsen vanhempia, emme koskaan saa takaisin Rasmusta. Minun esikoispoikani, maailman hienoin pieni Rasmus on aina kuollut. Perheestämme puuttuu aina yksi, meidän esikoisemme puuttuu perheestämme aina. Vaikka vuodet helpottavat meidän oloa, ei Rasmusta tuo mikään takaisin.

Tämä viime aikojen suru on ollut rumaa ja raastavaa. Kaikki jalous ja ylevyys on riisuttu ja jäljellä on enemmän tai vähemmän painokelvottomia tunteita. Minua harmittaa aivan käsittämättömän paljon, että Rasmus on kuollut. Minua harmittaa, että juuri me saimme tämän kohtalon; olisin pärjännyt ilmankin. Olen niin väsynyt, että en jaksa edes ajatella onneksi sitä sun tätä -lauseita, jotka joskus ovat auttaneet. Lapsensa menettäminen on perseestä, en jaksa yrittää pukea sitä mihinkään kauniimpaan muotoon. Päätä särkee koko ajan, aamusta iltaan. Minua ärsyttää asiat. Päällimmäisenä se, että Rasmus on kuollut. Sen jälkeen melkeinpä kaikki muu. Haluaisin vain puhua tästä kaikesta, uudestaan ja uudestaan ja sitten jälleen uudestaan. Tuntuu vain, että olen unohtunut pysäkille, jolta juna meni jo aikoja sitten. Ei helpota vitutusta yhtään.

Haluaisin kirjoittaa tähän vielä jotain kaunista ja ylevää. Kirjoittaa, että kyllä tämä taas tästä, tunne kerrallaan eteenpäin, kuuluu asiaan ja vielä täältä noustaan. En kirjoita. Ei huvita. En halua. Tämä kaikki on ihan perseestä, lapsen kuolema on syvältä eikä siinä ole juuri nyt mitään kaunista.