Post mortem

Sylissäni on kuollut lapseni. Viimeinen näytös on näytelty. Minut paiskataan valkoiseen tyhjyyteen, josta puuttuu kaikki. Aivan kaikki. Ei ole menneisyyttä, ei tulevaisuutta. On vain valkea tyhjyys ja musta piste. Tarkennan siihen, se olen minä. Istun lapsi sylissäni. Tuijotan eteeni. Ei ole kyyneleitä. On vain epäusko. Kauhu. Kuolema. Pidän lujaa kiinni. Omaa rakastani. Kuoleman aistii joka solulla. Haistan sen, kuulen sen, tunnen sen - ja näen sen, voi luoja miten näen sen. Pieni lapseni on kuollut, makaa elottomana sylissäni, rauhallisena, kuolleena. Ei enää koskaan palaa.

Meidät ohjataan keltaisen käytävän huoneeseen. Kannan pientä aarrettani sylissäni. Hän on niin täydellinen, niin kaunis. Huoneen valo on kirkas. Keskitalven aamun hämärä hiipii sisään ikkunasta. Taivas on harmaa ja matalalla. Sänky ikkunan alla on kliininen, vastakkaisella seinällä on allas ja taso. Hoitaja valmistelee kylvyn. Minä kylvetän pienen poikani. Tunnen, kuinka maailma murenee allani. Pieniä paloja irtoilee ja putoaa jonnekin tyhjyyteen. Seison enää yhden kiven varassa. Avaan vaipan varovasti. Siellä on iso hieno kakka. Sitä olemme niin kovin odottaneet. Palaaminen siihen hetkeen murtaa minut edelleen niin hienojakoiseksi, etten kykene hetkeen hengittämään. Pesen varovasti häntä. Olen miettinyt, että pesinhän varmasti tarpeeksi hyvin? Ettenhän vain ollut huolimaton? Että varmasti hänen oli hyvä olla. Että oli varmasti puhdas. Minä kylvetän rakastani. Pienet jalat luiskahtelevat velttoina käsistäni, kädet putoavat. Valelen hellästi vettä vartalolle. Miten hienot kädet. Miten kauniit ja täydelliset. Pitkät sormet, täydelliset pitkät sormet. Yritän epätoivoisesti pestä verta kasvoilta. Se ei irtoa teipeistä nenän alta, suusta valuu verta vielä. Pyyhin varovaisin sormin rakkaimpani kasvoja, yritän kuitenkin. Huulia, pieniä poskia. Yritän saada suun pysymään kiinni. Asetan hänet varoen pöydälle, kuivaan. Mutta ei hän pysy paikoillaan. Kuolema on vienyt jäntevyyden, kaiken liikkeen. Hoitaja painaa pienet kädet musteeseen ja sen jälkeen paperille. Hän leikkaa hiuksista palasen. Minä vain itken. Maa altani on murtunut kokonaan. Enää on vain valkea tyhjyys. Valkea, oksettavan autio tyhjyys.

Hoitaja kapaloi Rasmuksen. Mummon kutoma villapeitto tuodaan, minä käärin pienen kapaloni siihen. Otan syliin. Puristan tiukasti rintaani vasten. Istun sängyllä, puoliso vieressäni. Kyynelten takaa nyyhkytämme tuskaamme. Tuska ei ole repivää, se on vienyt kaiken. Ei ole enää mitään muuta kuin loputon kipu, saatanallinen kaiken peittävä särky. Meidän perheemme kotiutumistarina. Meidän perheemme tarina. Sairaalapastori tulee luoksemme. Hoitaja seisoo lähellä silmät kyynelissä, mutta niin turvallisena. Kaikki itkevät. Minä soitan äidilleni. Ja hän arvaa, tietää ennen kuin sanon mitään. Hekin tulevat luoksemme. Surullinen seurueemme hengittää tuskaa ja surua keltaisen käytävän huoneessa harmaana valkenevan päivän noustessa. Tunnelma on äärimmäinen, mutta niin hauras, että pelkään kaiken hajoavan milloin tahansa. Joku käy pahoittelemassa. Lääkäri käy, saa kyyneleiltään laskettua vain reseptin hyllylle. Miten tästä selviää, vaikerran - miten tästä ikinä selviää... Isä pitää poikaansa sylissä. Heijaa rakastaan, jättää hyvästejään lapselleen, unelmilleen, toiveilleen. Minä luen runon. Älä pelkää pimeyttä, ja sanani kaikuvat lapseni lisäksi itselleni.

Hoitaja tuo valkoisen arkun huoneeseen. Kaunis, yksinkertainen, pahvinen arkku. Se odottaa meitä hiljaisena. Tuuditan lastani ikiuneen, luovutan henkäys kerrallaan hänet kuolemalle. "Nyt olisi aika", hoitaja lopulta kuiskaa. Onhan hän jo kylmä, lautumat kasvoilla tummentuneet. Kuolema on vienyt, kokonaan. Lasken pienen nyytin peitossaan arkkuun. Korjaan asentoa. Hän on niin kaunis, vieläkin. Pieni ihmeeni. Ja me viemme hänet pieneen huoneeseen. Siellä on kaunis taso, jonne hänet laskemme. Kynttilä palaa. Ehdimme jo jättää hyvästimme, lähteä käytävän keltaisuuteen. Mutta mummo olisi halunnut vielä laulaa. Laulaa lapsenlapselleen vaan kun ei ehtinyt ennen kuolemaa. Me palaamme. Mummo laulaa - siihen lauluun minäkin olen niin monesti nukahtanut, siirtynyt unen maailmaan. Ja ehkä nyt lapseni, Rasmuksenikin. Ehkä hänen on nyt turvallinen olla, kun mummon laulu turvaa matkaa - tuudittaa viimeiseen uneen.

Päivä on noussut jo. Jossain itkee lapsi. Me kävelemme käytävää, viimeistä kertaa. Askeleeni ei ole edes raskas, sitä ei ole. En ymmärrä, mikä liikuttaa jäseniäni. Jokainen askel vie kauemmaksi lapsestani. Vie kauemmaksi elämästäni. Olen irrallaan, hajallaan, osoitteeton. Askeleemme kaikuvat tyhjillä käytävillä. Kylmä viima puskee ulko-ovelta tyhjänä kumisevaan aulaan. En tunne sitä. En tunne mitään. Päivän harmaus ja pistävä kylmyys viiltävät kasvojani astuessani ulos. Autiuden valkoisena sokaiseva kirkkaus sammuu hetkessä, kuin valot sammutettaisiin. Musta, kaiken peittävä pimeys laskeutuu hämärtäen minuutenikin rajat, häviän mustana pisteenä ympäröivään pimeyteen. Kirkkaus väistyy, enää on vain pimeys. Pelkkä pimeys.

On sunnuntai 3.1.2016. Loppuelämäni ensimmäinen päivä on alkanut.