Vaikeita tunteita

Koko toukokuun kestänyt epätoivo ja tuska on onneksi helpottanut. Olin pärjännyt toukokuuhun saakka ilman suurempia vihan tunteita. Lähes viisi kuukautta. Toukokuu vei tunteet aivan uudelle tasolle: tunsin vihaa, raivoa ja kaiken peittävää epätoivoa. Kaikki kauniit ja ylevät ajatukset olivat poissa, tai ainakin hyvin piilossa. Tunteena viha on kammottavan kuluttava. Se syö kaiken altaan ja satuttaa sielua huomattavasti paljon polttavammin kuin suru. Olen onnellinen, että en ole aiemmin joutunut kamppailemaan vihan ja raivon kanssa, toivottavasti eivät kyläile vastakaan. En osannut kirjoittaa tunteistani, pelkäsin kenties särkeväni jonkin kuvan itsestäni ja muista. Tuntuu, että olen muutenkin alkanut sensuroida itseäni. Siitä haluan eroon, heti. Tämä blogi on kertomus minun ajatuksistani ja tunteistani, minun matkastani kuolleen lapsen äitinä - ei yleisesti hyväksyttävistä tai tarpeeksi kauniista ajatuksista. Sillä loppujen lopuksi ei tämä matka kovin ruusuinen ole.

En tiedä, mille olin vihainen. Vihallani ei ole mitään erityistä nimettyä kohdetta vaan se kohdistui kaikkialle eikä kuitenkaan mihinkään. Vihasin elämääni, kohtaloani, sitä että Rasmus on kuollut. Olin raivoissani yksinäisyydestäni, tuskastani, jokaisesta kohtaamattomuudesta, ymmärtämättömyydestä. Suutuin suunnattomasti kuullessani erään ihmetelleen, kuinka olen niin kovin surullinen vauvan kuolemasta - kun eihän hän ehtinyt elää edes kovin kauaa, sehän oli vain pieni vauva. Se vauva ei ole vain pieni vauva, se vauva on minun lapseni, minun esikoiseni. Se vauva on se, joka ei koskaan kasvanutkaan isoksi, se jonka kanssa minulla ei ole etuoikeutta elää - niin kuin tällä ihmettelijällä on etuoikeus elää lapsiensa kanssa. Kelaa taaksepäin siihen hetkeen, kun lapsesi oli kaksiviikkoinen. Sulje silmäsi, hautaa lapsesi ja tiedä, että et saa mitään, mitä olet saanut. Kuinka kauan luulet, että ikävöisit lastasi? Suututti, vihastutti, raivostutti. Viha on kuluttava, hengästyttävä tunne. Se repii, saa pään särkemään, hampaat kiristymään yhteen.

Vihasin sitä, että tulin surulliseksi nähdessäni pienen poikavauvan. En halua olla sellainen ihminen. Olin tilanteessa, jossa itkeminen ei ollut vaihtoehto. Olen ylpeäkin itsestäni, muutaman minuutin pysähtymisen jälkeen pystyin jatkamaan. Keräsin kaiken voimani, ja onnistuin! Raivostuin toki myöhemmin, kun jouduin pakon sanelemana kuuntelemaan äidin valitusta siitä, kuinka lapsi on niin ärsyttävässä vaiheessa, kun ei saa mitään kontaktia, että kunpa voisi hypätä tämän vaiheen yli, suoraan sinne, missä on mukavampaa. Hypätä vaiheen yli?! Ärsyttävä vaihe?! Hyppää toki, sinulla kun on mahdollisuus valita ne hetket, jotka haluat lapsestasi. Minä sahaisin jäseneni irti, jos saisin edes hetken lapseni kanssa, edes minuutin. Onneksi rakas ystäväni oli sillä hetkellä vierellä, katsoi silmiin ja ymmärsi. Olin ihan hiljaa ja tuijotin häntä, raivoni pysyi onneksi sisälläni. Olen aiemminkin joutunut kuuntelemaan, kuinka äiti niin kovasti toivoisi voivansa hypätä jonkin lapsensa vaiheen yli. En halua kirjoittaa tässä yhteydessä ongelmien suhteellisuudesta: pidätän oikeuden olla kiinnostumatta näistä keskusteluista. Olen pyrkinyt aina poistumaan niistä, mielenterveyteni ei vielä, eikä varmasti vielä pitkään aikaan, kykene käsittelemään muiden tämänkaltaisia ongelmia.

Toukokuussa minua suututti myös suunnattomasti kohtaamattomuus ja se, että minun pitää ymmärtää. "Teitä on niin vaikea kohdata". Aivan kuin en tietäisi sitä, en minä mikään tyhmä ole. Minä olen joutunut elämään tämän oksettavan ja vaikeasti kohdattavan todellisuuden kanssa 156 vuorokautta, yhden tunnin ja 24 minuuttia. Olen joutunut kohtaamaan oman lapseni kuoleman jokaikisenä minuuttina sinä aikana. Ja voin vannoa, että äidin suru oman lapsen kuolemasta on kammottavampi ja vaikeampi kuin sen ihmisen, jonka pitäisi kohdata meidät muutaman minuutin, viestin tai puhelun verran. Voin vannoa. Ja vaikka kuinka ymmärrän, on kohtaamattomuus ja yksinäisyys vaikeaa, äärimmäisen surullista ja syvältä satuttavaa.

Olen joutunut myös ymmärtämään hoitohenkilökuntaa. Neuvolan jälkitarkastus oli karmiva kokemus. Lääkäri puhui minulle pitkään myöhäisistä keskenmenoista ja niiden ongelmista. Viiden minuutin jälkeen sain keskeytettyä hänen monotonisen avautumisen ja kerrottua, että olen synnyttänyt elävän lapsen ja hoitanut tätä teho-osastolla. Että tuskin tapauksessamme on ollut kyse myöhäisestä keskenmenosta? Vastaanotto ei jatkunut yhtään paremmin. Kun itkin tätä myöhemmin, minua muistutettiin siitä, kuinka vaikea lääkärinkin on varmasti kohdata minut. Jumalauta, pitääkö minun vain ymmärtää ymmärtämistäni? Eikö minulle saa tulla paha olo? Pitääkö minun ymmärtää koulutuksen saanutta ja ammattinsa taakse piiloon pääsevää lääkäriäkin? Ja ymmärränhän minä, ymmärrän kyllä, mutta pahalta minusta silti tuntuu, todella pahalta.

Kai nämäkin tunteet oli pakko käydä läpi. Sukeltaa niihinkin ja velloa mukana niin kauan, kunnes ote taas helpottaa. Ei tällä matkalla ole oikotietä onneen, surun kanssa ei fuskata - niin kuin ei äitiydessäkään, ei surussakaan voi napsia rusinoita pullasta, valita niitä itselle mieleisiä vaiheita. Se on se koko pulla rusinoineen päivineen tai sitten ei mitään. Onneksi nämä tunteet ovat kuitenkin nyt takana. Kuukausi näiden ajatusten ja jatkuvan päänsäryn kanssa oli elämäni raskain, raskaampi kuin uuden elämäni ensimmäinen tammikuu, sillä suru on sentään tunne, jota voi purkaa kyynelin ja sanoin - vihasta en tiedä, se vain kuluttaa, se vain repii.

Viheliäinen ystäväni, toivottavasti et enää tule takaisin!