Kuolema

4:56. Lauantain ja sunnuntain välinen yö. Edellinen päivä oli ollut pitkä, mutta erittäin onnellinen. Olin ostanut Rasmukselle keskosvaatteita mummon kanssa. Rasmus pääsi pois keuhkokoneesta - kaikki meni hyvin, kaikki oli niin hyvin. Illalla juhlimme kaksiviikkoisjuhlia koko perheen voimin, tasan kello 19:25. Otimme isästä ja pojasta kuvia, nauroimme katketaksemme Rasmuksen kasvaneille hiuksille, pipon alta pilkisti ilmiselvä lätkätakatukka ja sekös jalkapalloisää harmitti! Pipo oli punainen ja kauniit tummat hiukset korostuivat sitä vasten niin selkeästi. Sunnuntaina saisin Rasmuksen kenguruhoitoon, luvattiin. Olin todella onnellinen. Voi mikä hieno perhe me olemmekaan: Rasmus-rakas, äiti ja isi!

Yö oli vielä pimeimmillään, kun heräsin kuin salamaniskusta. Yhtäkkiä, ajatukset täysin kirkkaina ja hereillä. Aamuyön sumua ei ollut havaittavissakaan. Samaan aikaan, kun lapseni hätä alkoi - myöhemmin selvisi. Sekö minut herätti? Hetken valvottuani päätin nousta. Ehdin kävellä keittiöön, laittaa valot päälle. Aloin järjestellä rintapumpun osia, kun puhelin soi vaativasti. Sydämeni seisahtuu siihen hetkeen. Juoksen takaisin makuuhuoneeseen hätääntyneenä, lyön valot päälle - herättääkseni puolisoni, muistan ajatelleeni. Sydämeni hakkaa, en saa henkeä. Puolisoni on herännyt ja tuijottaa minua kauhuissaan, arvaa jo varmaankin, mitä nyt tapahtuu. Kumarrun puhelintani kohti. Ehdin ajatella, josko kuitenkin joku vain soittaisi ja kysyisi kuulumisia - ehkä joku ystävä, joka on ollut kaupungilla. Tai äiti, äiti se varmasti on! Tai jos sairaalalta soitettaisiin muuten vain. Epätoivoisia ajatuksia, niin epätoivoisia. Mutta ei meille kukaan soita aamuöisin kuulumisia kysyäkseen, muuten vain. Kyllähän minä sen tiedän. Rasmus, ruudulla lukee, sydämet molemmin puolin. Tiesinhän minä sen. Tiesin kyllä. 4:56.

Puhelun sisältö on se, mitä yksikään vanhempi ei halua kuulla. En muista enää niitä sanoja. Joskus vielä luulin, että en ikinä unohtaisi. Vointi on romahtanut, Rasmus voi huonosti, jouduttu laittamaan takaisin keuhkokoneeseen. Pitäisikö meidän tulla sairaalalle, muistan kysyneeni. Kummallinen, typerä kysymys. Tottakai meidän täytyy mennä. "Tulkaa rauhassa", muistan hoitajan sanoneen. Toimimme käsittämättömän rationaalisesti. Vaihdamme ripeästi vaatteet, pesen hampaat, laitan hiukset kiinni. Vaihdoin viime tipassa vielä housutkin, rennompiin, väljempiin. Mustat housut, valkoinen t-paita, harmaa pitkä neuletakki. En unohda, roikkuvat kaapissa käyttämättöminä vielä tänäänkin. Puolisoni soittaa taksin, sanoja ei juuri vaihdeta. Viimeisenä nappaan vielä maitopullon jääkaapista jo aavistaen tekoni epätoivoisuuden. Taas yksi hiljainen taksimatka läpi pimeässä nukkuvan kaupungin. Sanaakaan ei sanota. Yhtäkkiä taksi pysähtyy keskelle tietä. Hajosi, viheliäinen. Tunnen sekuntien painon, en saa henkeä. Uusi taksi tulee onneksi pian. Istumme ihan hiljaa, hätä on niin massiivinen, että sitä ei pysty enää edes tuntemaan, se vain on, kaikkialla, jokaisessa hengenvedossa, sydämen lyönnissä.

Kiirehdimme sairaalan hiljaisia käytäviä. Ensin hissiin. Seitsemänteen kerrokseen, pitkää käytävää leikkaussalien ohi, portaita alas neljänteen. Askeleet ovat nopeat, täsmälliset. Toistamme kuin transsissa tarvittavat toimenpiteet: riisumme ulkovaatteet, vaihdamme kengät, pesemme kädet, desinfioimme ne huolella. Rutiini oli jo muodostunut; minä ensin, sitten puolisoni, samalla kaivan tavarat laukusta. Maitopullo minimiehelle, vesipullo minulle. Mitä ihmettä ajattelin pulloja kantaessani? Aivan kuin kumpikaan meistä niitä tarvitsisi?

Kävelemme yhdessä teho-osaston käytävää pitkin. Seinät ovat vaaleankeltaiset, toista puolta rikkoo puoliksi lasiset ovet: niin kutsutut kotiutumishuoneet. Toisella puolella on kanslia, varasto, maitohuone. Teholla äidit pumppaavat kilpaa maitoa lapsilleen, maitoja säilytetään maitohuoneen jääkaapissa. Violettikorkkisia pulloja, joiden kyljessä pieniä tarroja yksilöimään pullot. Rasmuksenkin pulloja siellä, minun käsialallani laputettuja pulloja. Mitähän niille kävi? Käytävä on hämärä, huoneet pimeänä. Käytävä tuntuu pidemmältä kuin koskaan aiemmin, onko se illan jälkeen pidentynyt? Rasmus on vaativimman tehohoidon huoneessa, osaston viimeisessä nurkassa, hetkessä pidentyneen käytävän päässä. Joku tulee vastaan. Muistan kaiken niin tarkasti: hän on vasemmalla puolella, hieman valon jälkeen käytävän hämärässä kohdassa. Ja hänen ilmeensä; surullinen, aivan kuin jo pahoitteleva. Yritän olla rekisteröimättä katsetta. Käytävällä valmistellaan typpikonetta. Woikoski-teksti piirtyy silmiini. Rumat, isot pullot, jotka olen nähnyt kerran aiemmin. Silloin, kun pieni tyttö Rasmuksen vierestä kuoli. Typpihoitoa käytetään, kun tilanne on äärimmäinen, kun keuhkokonehoito ei enää tuota tulosta. Ehkä niitä vain huolletaan? Yöllähän on aikaa tehdä huoltotöitä, eikö? Jos ne ovatkin vain unohtuneet siihen?

Pullojen jälkeen käännyn vasemmalle ja huoneen näkymä rävähtää verkkokalvoilleni. Rasmus on huoneen vasemmassa laidassa, viimeisellä paikalla, ikkunan vieressä. Minusta tuntuu kuin Rasmus olisi suuri, kuin hän olisi noussut sängystään ja katsoisi minua, syvälle silmiin, suoraan sieluuni. Keskoskaappi on auki ja ympärillä on lääkäri ja kaksi hoitajaa. Rasmus on harmaa, harmaanruskea. Katseeni sinkoaa laitteiden näytöille etsien kuumeisesti hyviä uutisia: niitä ei ole. Näenhän minä sen jo lapsestani. Ja kaikkien hartioista ja hätääntyneistä, pahoillaan olevista katseista. Luvut ovat kammottavia, oksettavia, pyörryttäviä. Samoja kuin sillä pienellä tytöllä, joka kuoli. Liian alhaisia, liian korkeita, vääriä. "Ei ole hätää kulta, äiti ja isi tuli, ei ole mitään hätää rakas, kaikki on hyvin, äiti rakastaa sinua, ei ole hätää." En osaa olla. Seison jossain sivussa, mitä tässä pitäisi tehdä? Missä minun kuuluu olla lapseni taistellessa kuolemaa vastaan? Mitä silloin pitää tehdä, kun esikoinen kuolee? Niin, nyt Rasmus kuolee. Minä tiedän sen.

Lääkäri pumppaa käsin ilmaa keuhkoihin. Miksi hän niin tekee? Miksei keuhkokone toimi? Hänen ilmeensä on huolestunut, keskittynyt. Hän tuijottaa intensiivisesti monitoria. Nyyhkytän ja hoen kaiken järjestyvän. Niin äidit aina lapsilleen lupaavat. Minä tiedän, että lapseni kuolee, mutta en saata kuin toistella kaiken olevan hyvin. Ettei toinen hätääntyisi, kärsisi. Lääkäri ohjaa meidät Rasmuksen viereen. Pieni käsi puristuu tiukasti sormeni ympärille. Vatsa on turvonnut, iho harmaa. Kädet ovat kylmät. Pienet sormet retkahtavat välillä irti, pidän niitä sormieni välissä. Pian puristus kuitenkin palaa. Minun pieni poikani ottaa äitiä tiukasti kädestä kiinni, rakas kultani. Muistan sen tunteen ikuisesti, muistan varmasti. Pienet saavat kuulemma vanhemmistaan voimaa, alkavat taistella uudestaan. Kunnes kaikki romahtaa.

Tuijotan kuin transsissa edessäni avautuvaa kammottavaa esitystä. Lastani elvytetään silmieni edessä. En soisi kokemusta kenellekään, en ikinä, en koskaan. 895 grammaa omaa verta ja lihaani taistelee valtavia voimia vastaan. Lääkäri painelee rintaa kahdella sormella. Lasittunein silmin seuraan voimattomana vierestä: en voi tehdä mitään. Lapseni kuolee silmieni edessä enkä voi tehdä mitään. En yhtään mitään. Jos äidin sydän halutaan riistää rinnasta, on lapsensa kuolinkamppailun näkeminen varma keino siihen. Katsoa nyt vierestä, kun kaikkein kallein viedään. Minun pitäisi suojella häntä, auttaa, hoitaa - enkä pysty mihinkään. Olen hyödytön, voimaton, rikottu. Yhtäkkiä tilanne kuitenkin rauhoittuu, kasvoille palaa väri, sormet puristuvat taas nyrkkiin. Voi mikä minimies meillä onkaan, mikä urhea taistelija!

Aivan kuin olisin jakautunut kahtia. Toinen puoli minusta on ymmärtänyt kaiken siitä hetkestä saakka, kun astuimme huoneeseen. "Onko tilanne nyt vakava?" kuulen toisen puolen kysyvän lääkäriltä. Kysymys on vähä-älyinen. "On. Tilanne on todella vakava." Toinen puoli minusta on edelleen siinä maailmassa, jossa meidän lapsi ei kuole, jossa meille ei käy mitään pahaa. "Onko tilanne nyt vakava?" Mikä ihmeen kysymys se on! Lastasi elvytetään! Niin, mutta eihän meille niin käy, muille vain, niille joillekin toisille. Toista puoliskoani ravistellaan hereille. Lääkäri sanoo, että hätäkaste on ajankohtainen. Älytöntä, tämä puoliskoni naurahtaa epäuskoisesti. Eihän hätäkastetta anneta kuin hätätilanteessa! Ja kyllä joku sanoi, että pikkukeskoset monesti kastetaan ihan varmuuden vuoksi. Siitä tässäkin on varmasti kyse.

Kasteen ajaksi kaikki pysähtyy. Sairaanhoitaja kastaa lapsemme. Kaunis seremonia. Rasmus on rauhallinen, lääkäri tarkkailee herkeämättä monitoreita. Me olemme tuskaisia, hysteerisiä. Itkemme. Ja kun kaste on ohi, kaikki palaa sekunnissa. Rauhallisuus on ohitse, piippaus jatkuu, laitteiden äänet voimistuvat, Rasmus taistelee. Woikosken pullot seisovat rumina ja ahdistavina Rasmuksen vieressä. Meille ne oli. Ei kukaan huolla typpipulloja yöllä. "Nyt olemme maksimaalihoidon piirissä, enää ei ole mitään parempaa hoitoa, nyt kaikki on kiinni Rasmuksesta." Lääkärin sanat ovat rauhalliset, tyynnyttävät. Ja niin tärkeät koko loppuelämämme kannalta. Kaikki voitava tehdään. Lääkärille olisin voinut olla vihainen, lapselleni en koskaan. Ilman näitä sanoja olisin voinut vaatia enemmän lääkäriltä, jossitella. Lapseltani en koskaan voi vaatia enempää kuin mihin hän pystyy. En saata vaatia Rasmusta jaksamaan. Hän tekee parhaansa, kaikkensa. Kyllä minä ymmärrän, minun rakkaani on niin kovin pieni poika, ihan pienen pieni. Kyllä äiti ymmärtää.

Minuutit kuluvat kummallisesti, aika häviää. Mielessäni pyörii tuhat ajatusta ja samaan aikaan ei yhtään mitään. Rasmus sinnittelee, taistelee. Hän alkaa olla väsynyt, aistin sen. Äidit tietävät nämä asiat. Vaikka äitiyteni on tuore, on äidinvaistoni terävä. Kuin varkain mieltäni viiltää ajatus lopusta. Ajatus vilahtaa mieleni reunalla, kunnes räjähtää kaikkialle. Loppu. Toivon sitä jo. Mikä helvetin äiti minä olen? Kamala, epäonnistunut, hirveä. Eikö minun pitäisi olla se, joka uskoo viimeiseen sekuntiin asti, se joka vielä taistelee, vaikka taistelu on jo menetetty? Eikö minun pitäisi suojella lastani kaikelta, maailmalta, jokaiselta vaaralta - kuolemalta? "Ethän sinä lapsesi kuolemaa toivonut, vaan sitä, että kärsimys olisi ohitse", sairaalapastori myöhemmin lohduttaa. Lopun jo tultua.

"Ei ole hätää kulta, äiti ja isi rakastaa sinua, kaikki on hyvin rakas." En minä muuta saata toistella. Pidämme kiinni Rasmuksesta. Sormista, jaloista, mistä vain, että hän varmasti tietää, että olemme lähellä. Ei äiti ja isi koskaan hylkää, ei varmasti. Äiti ja isi rakastaa aina, ihan aina, vaikka mikä olisi! Kummalliset minuutit kuluvat, kummallisesti, syöksyen kohti tuntematonta. Aletaan puhua uudesta keuhkokuvasta, selvitettäisiin hieman tilannetta. Joku soittaa puhelun, jonnekin. Rekisteröin asioita kuin osissa. Keskityn lapseeni, mieleni kauhuun putoilee välillä asioita ympäriltäni. Piippaus, lukema, hoitajan ääni. Iso röntgenkone tuodaan paikalle.

Ja sitten se alkaa. Viimeinen näytös. Rasmus romahtaa. Pienen pieni rakas minimieheni. Aivan kuin hän olisi kuiskannut ei tarvitse enää, ei enää, minun on jo mentävä. Lääkäri aloittaa elvyttämisen. Hän painaa jälleen kahdella sormella pientä rintakehää. En ymmärrä, mitä tapahtuu. Monitoreissa vilkkuu normaalit luvut. "Ne ovat enää minun sormeni", lääkäri sanoi. En ymmärrä, mitä tapahtuu. Lapseni kuolee silmieni edessä. Pelastakaa hänet, tehkää jotain, lapseni kuolee, pitää tehdä jotain! Jotain! Eikä mitään voi. Ei kuoleman edessä ole mitään tehtävissä. On vain kuolema, joka on jo tullut. On läsnä kirkkaana, painavana ja vaativana. Ottaa nyt mukaansa minun rakkaimman ja kalleimman aarteeni. Enkä minä voi kuin luopua, antaa toiselle luvan mennä. "Lopetetaanko elvytys vai jatketaanko loppuun saakka?" Kysymys katkaisee kauhuni. "Aivovaurio on jo tapahtunut, mitään ei ole enää tehtävissä." Tuijotan lääkäriä. En minä voi tehdä sellaista päätöstä. Emme me voi tehdä sellaista päätöstä! Tämä on hullua! He jatkavat. Pieni poikani taistelee, enää turhaan. Hän, joka kasvoi silmällä erottamattomista osista täksi upeaksi pieneksi pojaksi, hän joka tuli ja teki meistä vanhempia, hän on jo matkalla sinne, minne minä en pääse mukaan. Veri purskahtaa suusta, alkaa valua nenästä. "Älkää enää, ei saa!" minä parahdan. Ei saa enää, ei enää... Älkää, enkä enää tiedä kenelle huutoni kaikuu...

Rasmus nostetaan syliini. Jalat ovat jo kylmät. Puristan niitä lujaa kämmenieni lämpöön. Minä niin luulin, että niillä jaloilla pääsisi pitkälle. Kuljettaisiin rinnalla ja sitten jo ohi. Nyt ne roikkuvat velttoina sylissäni, sinertävät jo. Hän on niin pieni. Kevyt. Mutta niin minun, niin meidän. Niin minua, meistä. Kaunis pieni. Rakas. Maailman rakkain. Rasmus nostetaan isän syliin, isän turvalliseen syliin, maailman parhaimpaan paikkaan. Minä suutelen otsaa, uudestaan ja uudestaan. Voi kuinka olen halunnut suudella häntä, suukottaa pientä vauvaani. Ei ole enää mitään, on vain autius. On vain me: äiti, isä, lapsi. Meidän perheemme. On vain rakkaus, suudelmat otsalla, syli. Olemme yhtä, me, me kolme. Me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit. Nyt me yhdessä keinumme kohti äärettömyyttä. Keinutamme hiljaa, ei ole enää hätää. Kunnes joudumme päästämään irti. Me emme pääse mukaasi. Voi rakas... Kyllä minä tulisin, vaan en saa... Mutta kyllä sinä osaat, mene vain rakas, ei ole hätää, äiti ja isi aina sinua rakastaa, aina ja ikuisesti sinua rakastaa... Maailma seisahtuu, pysähtyy. Pidättää hengitystään, vavahtaa - ja viimein huokaa.

Kello on 7:10. Rasmus on kuollut.