Puolisoni odotti isänpäivää vuosi sitten malttamattomana. Suhtauduin odotukseen rakkaudella naureskellen. Lupasin, että vuoden päästä pidämme suuret isänpäiväjuhlat: minä, pieni lapsi ja isä. Tänään aamu alkoi kyynelin, suuresta juhlasta on hyvin vähän jäljellä. Juhlimme kuitenkin, miehestä on tullut isä. Puolisoni sai lahjan sänkyyn, sai istua valmiiseen aamupalapöytään. Pöydästämme puuttui vain se tärkein, hän, jonka ansiosta tätä päivää saamme juhlia.
Tämä on niitä päiviä, jolloin muiden onni on pois juuri meiltä. Päivä, jolloin koti tuntuu loputtoman tyhjältä, kylmältä ja merkityksettömältä. Elämä juuri niin avuttomalta kuin se edelleenkin on. Sosiaalisessa mediassa kiertävät kuvaukset isyydestä jäävät meillä vaille merkitystä. Meidän isää ei tapaa neuvoloissa, leikkipaikoilla tai kentänlaidoilla. Meidän isä ei saa rakentaa majoja, poistaa mörköjä sängyn alta tai halailla pientä rakastaan. Mutta meidän isä on silti maailman paras. Meidän isä on rakastava: hän istuu päivät vieressä, kun äiti on sairaalassa, pesee äidin hampaat, kun äiti ei saa nousta sängystä - rasvaa jalat ja laittaa villasukat jalkaan. Meidän isä on rohkea. Hän seuraa syntymän jälkeen lastaan teho-osastolle saakka, jotta tietää kaiken olevan kunnossa. Hän ei hätkähdä edes elvytystä, ei massiivisia hoitotoimenpiteitä. Meidän isä työntää äidin pyörätuolissa ihmettelemään ihmettä suurinta. Meidän isä ei pienistä hätkähdä: hän pitää lastaan käsissään, kun lasta hoidetaan. Isän kosketus on ihmeellinen, se rauhoittaa pienen ihmisen sekunneissa. Isä huolehtii myös äidistä, halaus saa äidinkin rauhoittumaan silloin, kun hätä meinaa ottaa vallan.
Meidän isä ajattelee perhettään: herää yöllä äidin seuraksi pumppaamaan maitoa, huolehtii maidot aamulla sairaalaan. Meidän isä seisoo poikansa vieressä tunnista toiseen, päivästä toiseen, pitää huolta ja rakastaa. Meidän isä on vahva, turvallinen. Hänen sylinsä on niin turvallinen, että siihen voi pieni poika rauhassa ja rakkaudessa kuolla. Eikä meidän isän työ lopu siihen. Meidän isä kantaa isyyden raskaimman taakan: hän kantaa lapsensa viimeiselle matkalle. Valkoisessa lumisateessa pienen pieni uurna matkustaa isänsä sylissä viimeseen paikkaansa. Meidän isä ei hautaa vain lastaan, hän hautaa unelmansa ja toiveensa. Yhteiset hetket, pelit, retket. Mutta senkin jälkeen meidän isä uskoo tulevaisuuteen, surunsa keskellä luo uskoa ja lohtua, pitää huolta äidistä, perheestään. Niin käsittämättömän vahva hän on. Menetettyjen unelmien keskellä kyyneleet silmissä halaa ja lupaa elämän vielä tuovan mukanaan rakkautta, toivoa ja onnea.
Meidän isä heräsi tänään kyyneleet silmissä. Ikävä on tänään niin käsittämättömän kova, niin paljon kovempi kuin muina päivinä. Isyys sai täysin erilaisen merkityksen kuin mitä vuosi sitten odotimme. Isyys ei ole vain juhlaa, se on myös raskaan velvollisuuden ja suuren taakan kantamista. Mutta kuinka selkä suorassa hän tänään kuitenkin juhli: raskaan taakan alta ryhtinsä suoristaen, maailman paras isä ensimmäistä isänpäiväänsä.
Hyvää isänpäivää, rakas. Rasmus oli onnenpoika saadessaan juuri sinut isäkseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti