Aika on menettänyt merkityksensä. On aika ennen ja jälkeen sairaalaan joutumisen. Ennen sairaalaan joutumista on päiviä, viikkoja, kuukausia. Raskausviikkojen vaihtumisia. Syyskuu, lokakuu... Maanantai, tiistai... 21.9.2015, 16.11.2015... Ensimmäinen ultraääni, kihlajaispäivä... 15.12.2015 jälkeen ei ole kuin aikaa. Lapseni syntymä, kokonainen elämä ja kuolema. 3.1.2016 jälkeen en tunnista enää päiviä, en viikkoja. Aika valuu eteenpäin, yhden päivän jälkeen tulee toinen. Joskus on paistanut aurinko, oli pakkasta, kävin kaupassa, lääkärissä, sairaalalla. En tiedä milloin, en tiedä minä päivänä. Kun ihmiseltä viedään unelmat, häviää huominen, on vain seuraava päivä. Siltä minusta tuntuu. Aivan sama, onko se keskiviikko tai sunnuntai, on vain seuraava päivä. Ei ole huomista.
Haluan huomisen vielä takaisin. Lapseni takia. Hän oli huominen. Se on suuri syy, miksi kirjoitan. Kirjoitan itselleni mahdollisuutta huomiseen, tulevaisuuteen, unelmiin. Vielä pelottaa aivan liikaa ajatella huomista, mutta tiedän sen olevan olemassa - poikani näytti sen.
Tähän tekstiin mä palaan useasti. Siinä kiteytyy se ensimmäisten viikkojen kauhu ja painavuus. Nyt kolme kuukautta myöhemmin olo on ihan samanlainen, mutta aavistuksen pienemmässä mittakaavassa. Huomisen olemassaolon tuntee jotenkin varmemmin kuin tuolloin. Mutta edelleen sitä eletään päivästä toiseen, "on vain seuraava päivä". Huomista odotellessa...
VastaaPoistaVälillä sitä ihmettelee, miten ihmeessä niistä ensimmäisistä viikoista selvisi... Suru on ajan suhteen mielenkiintoinen: siinä missä se on vienyt huomisen, tuntuu se nyt myös syöneen eilisen. Ehkä se liittyy juuri tuohon on vain seuraava päivä -ajatukseen; aika ei jaksotu, se vain on. Toisaalta tämän surun kokonaisvaltaisuus ja painavuus syöksee tieltään kaiken tarpeettoman, muisti ei ole selviämisen kannalta mitenkään oleellinen, otaksun. Sinä taisit kirjoittaa, kuinka myöhemmin tästä ajasta tuskin muistaa muun kuin yleisen tunnelman. Siltä juuri tuntuu, jo nyt.
PoistaJotenkin olen kokenut onnena sen, että kuljemme kevättä kohti. Onko huomiseen hivenen helpompi uskoa, kun valo lisääntyy ja maailma kuiskii toivoa? Kaikenlaisiin hulluihin ajatuksiin sitä tällä matkalla takertuu, mutta sallittakoon se.
Mä mietin juuri tuota silloin ensimmäisinä päivinä; miten ne olivat suoden (ja elämän) pimeimmät päivät. Siitä lähdettiin valoa kohti. Nyt muutoksen jo huomaa vähän. Ja sitten taas lähdetäänkin pimeämpää kohti, mutta sekin aikanaan muuttuu valoisammaksi. Niin tämä olokin varmasti aaltoilee. Tosiaan hirveän symbolista.
Poista