Hautajaiset lähestyvät. Ahdistus alkaa kasvaa. Perjantaina haemme lapsemme sairaalalta ja viemme hänet siunauskappeliin. Minulle oli todella tärkeää, että saan lapseni pois sairaalasta. Että hän pääsee näkemään maailmaa. Halusin myös ehdottomasti saada itse kuljettaa hänet. Emme ole nähneet häntä kuolinaamun jälkeen, minua jännittää. Miltä hän näyttää? Pääsemme näkemään hänen kasvonsa ensimmäistä kertaa ilman mitään ylimääräistä. Koko elämänsä hänellä oli käytössä jokin hengitystuki, joka peitti kasvoja. Silmiä suojasi erilaiset silmäsuojat. Nyt ne kaikki on poissa. Voi kuinka kaunis hän varmasti on! Rakas, kaunis pieni lapseni!
Ostimme isomman laatikon hänen tavaroilleen. Ei tavaroita paljoa ole. Pieneen mahtuu lapseni elämä. Kaksi pienen pientä tuttia, minikokoinen vaippa, syntymän hetkellä päähän laitettu vihreä villapipo… Viimeisen viikon hänellä ollut peitto… Villapeitto, jonka alla hän oli ollessaan rinnallani kenguruhoidossa. Yritin epätoivoisesti haistaa häntä niistä… Asettelin laatikkoon syntymä- ja kuolinpäivän lehdet, ensimmäiseksi lahjaksi jo syksyllä saadut sukat, sairaalassa keskoskaapin vieressä roikkuneen pupun… Syksyllä ostamamme pienet sukat, born to be loved. Kuinka pieniltä ne sukat silloin näyttivätkään! Ja kuinka suuret ne pienelle rakkaallemme olisivat olleet.
Samalla järjestelin arkkuun laitettavia tavaroita. Ei tämän näin pitäisi mennä. Ei minun pitäisi joutua miettimään lapseni viimeisiä vaatteita. Minun pitäisi vielä ihastella syntymättömälle lapsellemme ostamiamme vaatteita, hämmästellä äitiyspakkausta, pohtia kotiutumisvaatteita, kuljeskella lastenvaateliikkeissä onnellisesti hymyillen. Ja tässä minä tuijotan 44 cm kokoista potkupukua ja mietin, kuinka suurelta se pienen poikani päällä näyttääkään. Hän on 35 cm pitkä. Kasvoi elämänsä aikana kaksi senttiä. Valtava määrä! Valitsin mummon ostaman keskospotkupuvun, jossa on eläimiä. Meidän mielestämme eläimet näyttävät niin iloisilta. Lisään vielä villasukat potkupuvun päälle. Ettei tule kylmä. Arkkuun laitan myös nallen. Ja ison pupun. Ja mummon antaman enkelikortin. Matkalle suojaamaan. Hänet käärittiin heti kuoleman jälkeen mummon kutomaan villapeittoon. Siihen minä hänet käärin viimeiselle matkalleenkin. Että on lämmin. Mummo rakkaudella peiton pienelle kutoi. Isin ja äidin kuvan vielä laitan. Se oli elokuinen ilta, kun kuva otettiin - olimme niin ikionnellisia odotuksesta. Muistan valonkin; elokuun illan viipyvät auringonsäteet huoneeseen, johon odotimme pinnasänkyä ja onnea. Hehkumme rakkautta.
Älkää käsittäkö väärin, yhden ihmiselämän rakkauden minä vain yritän arkkuun asetella. Kaiken sen, mikä nyt maahan lasketaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti