Sekalaisia ajatuksia

Maailmasta on tullut hyvin kummallinen lapsen kuoleman jälkeen. Näennäisesti kaikki kulkee radallaan, maailma kiirehtii eteenpäin tasaisen varmasti. Kuitenkin mikään ei ole enää ennallaan. Tuttu maailma on jotenkin erilainen, etäinen, utuinen. Ihmiset ovat erilaisia, tulevaisuus on erilainen. Ja minä, minä se vasta erilainen olenkin. Ja toisaalta taas en lainkaan. Tällä hetkellä tuntuu kuin tarkkailisin maailmaa ja elämääni kauempaa, kuin lintu oksalta. Maailma lipuu puuni juurella ja minä ihmettelen sen liikkeitä. Minua on vuoroin hämmästyttänyt ja surettanut, vuoroin huvittanut ja ihmetyttänyt näkemäni. Kummallisia asioita, voi kuinka kummallisia.

Kummallista numero 1:
Lapsen kuolema on aivan valtaisa tabu. Kummallinen asia, johon harva osaa suhtautua. Minulta kysyttiin, pidänkö Rasmuksen kuvaa esillä. Miksi en pitäisi? Minulla on myös kuolleen isäni kuva esillä, sitä ei kukaan ihmettele. Miten ihmeessä lapseni, minun ikioma lapseni muodostaisi jonkin poikkeuksen? Minulla on rakkaiden ihmisten kuvia esillä, lapseni sattuu asettumaan sen listan kärkeen, tottakai hänen kuvansa on esillä. Rakastan lastani aivan yhtä paljon kuin äidit rakastavat eläviä lapsiaan. Pidätkö sinä lapsesi kuvaa esillä? Miksi ihmeessä kuolleen lapsen kuvan esillä pitäminen on jotenkin outoa, jotenkin raskasta ja murheellista? Häiritseekö kuva ennemminkin katsojaa - nostaa esiin pelkoja? Häiritsee perusturvallisuuden rauhaa, kenties? Muistuttaako kuollut lapsi kuollutta aikuista raadollisemmin elämän perusasioista, syntymästä ja kuolemasta? Kuolemasta, jota nykymaailmassa peitellään ja piilotellaan kilpaa, aivan kuin se ei koskisi meistä jokaista.

Kummallista numero 2:
Olen törmännyt keskusteluihin lasten lukumäärästä. Että miten se kuollut lapsi lasketaan, lasketaanko ollenkaan. Olen hämmentynyt, hyvin hämmentynyt. Minulla on yksi lapsi, esikoinen, kuollut. Minun esikoiseni nimi on Rasmus, hän kuoli kahden viikon ikäisenä. En ole ymmärtänyt, miten tämä fakta häviäisi mihinkään. Rasmus tulee olemaan aina esikoiseni, tulevien sisarustensa isoveli, meidän perheemme jäsen. Jälleen vertaan isääni: ei kukaan epäile isäni olemassaoloa, vaikka hän on kuollut. Ei isääni ole tarvinnut pyyhkiä pois elämästäni hänen kuolemansa jälkeen. Ei kukaan pyörittele päätään, kun puhun isästäni, ei kukaan oleta, että hänet unohdetaan. Miksi ihmeessä lapsi tekee poikkeuksen? Miksi ihmeessä Rasmus ei kuolemansa jälkeen olisi enää lapseni, perheemme jäsen? Samalla ajatukseen sisältyy aivan valtava sivuuttaminen: jos Rasmus ei ole enää lapsemme kuolemansa jälkeen, emme mekään ole vanhempia. Mitä me olemme? Mikä on nainen, joka on synnyttänyt ainoan lapsensa, hoitanut tätä ja haudannut? Epä-äiti? Entä mies, jonka ainoa lapsi on kuollut? Ei-isä? Kyseinen ajatusmalli nollaa tätä kautta myös meidän minuudet ja identiteetit. Me olemme äiti ja isä. Meidän perheeseen kuuluu äiti, isä ja Rasmus, viimeksi mainittu kuollut, mutta yhtä kaikki meidän lapsemme, meidän perheemme jäsen. Sen vuoksi Rasmuksen ohittaminen satuttaa niin paljon. Samalla meidät ohitetaan.

Kummallista numero 3:
Olen miettinyt, milloin ihmisestä tulee ihminen. Viitaten ylläolevaan, olen huomannut, että syntymä ei selkeästi ole se etappi. Vauvan kuolema tuntuu olevan jotain, joka vanhempien tulee unohtaa, mennä eteenpäin. Piilottaa lopulta kuvatkin, pyyhkiä lapsi pois elämästä. Samaa vaatimusta en ole aistinut vanhemman kuoleman kohdalla. Puhuessani kuolleesta isästäni, kukaan ei hätkähdä. Lapseni kohdalla en voi sanoa samaa. Aivan kuin kuolleen lapsen muistelussa olisi jotain syvästi makaaberia, jota kuolleen aikuisen muistelussa ei ole. Miksi? Missä kohtaa elämä on tarpeeksi pitkä, jotta sitä ei tarvitse unohtaa, pyyhkiä pois? Kaksivuotiaana? Kymmenenvuotiaana? Milloin elämällä on merkitystä - ja kenelle? Rasmus eli kokonaisen elämän, aivan kuten isänikin. Ymmärrän toki, että Rasmus oli monille täysin abstrakti asia, tuntematon minimies keskoskaapissa, mutta meille hän oli täysin totta. Hän oli meidän lapsemme, teki meistä vanhempia. Missä kohtaa hän olisi saanut samanlaisen statuksen kuin keski-ikäisenä kuollut isäni tai elossa oleva vauva? Missä kohtaa hänen säilymisestä osana meidän perhettä olisi tullut normaalia? Meille Rasmus on maailman luonnollisin asia, esikoisemme, rakkaamme.

Kummallista numero 4:
Olen herännyt itsekin ajatukseni yksioikoisuuteen. Isoäitini on kokenut kohtukuoleman ennen äitini syntymää. Asiasta ei olla koskaan sen enempää puhuttu. Tiedän, että hän oli poika. Hetki sitten vasta itsekin havahduin, säpsähdin; hänhän on minun enoni. Äitini veli. Että tässä minä, lapseni menettänyt, olen sortunut aivan samaan mustavalkoisuuteen kuin monet muutkin. Ajatellut, ettei kuollut lapsi olisi osa sukuani, perhettäni. Kuolleet aikuisethan minä luonnollisesti lasken perheeseeni, isoäitini, isoisäni, isäni. Isotätinikin. Ja kaikki kuolleita. Jälleen, milloin ihmisestä tulee ihminen? Milloin elämä todella alkaa? Toki enoni kohdalla vaikuttaa täysin erilainen henkinen ilmapiiri: vielä aivan lähivuosikymmeninä äitiä velvoitettiin unohtamaan kuollut lapsi, sen katsottiin olevan parasta mahdollista terapiaa. Äidit eivät saaneet kuollutta lastansa syliin, luopuminen tehtiin raa'asti ja kerrasta. Monet eivät tienneet edes kuolleena syntyneen lapsensa sukupuolta. Hyvästejä ei saanut jättää, hautapaikkaakaan ei aina kerrottu. Kauhutarinoita kuulee edelleen, enkä uskalla edes ajatella, missä todellisuudessa on eletty 1950-luvulla. Ei siinä ilmapiirissä varmasti osattu pitää lasta perheenjäsenenä, vaikka olisi haluttukin, vaikka pieni lapsi äitinsä sydämessä aina eli. Piti unohtaa ja mennä eteenpäin, surra hiljaa sisäänpäin. Sitäkö surullista perintöä vielä 2010-luvullakin toistetaan? Sieltäkö nämä kummallisuudetkin kumpuavat?

Näitä kummallisia minä täällä oksallani pyörittelen, tuijottelen maailman menoa ja pohdiskelen. Kehää nämä pyörivät, joskus kenties jalostuvat vastauksiksikin. Tiedä häntä.