Tämä on taas näitä iltoja. Iltoja, jolloin kyyneleet tulevat kysymättä. Suru ottaa vain valtaansa eikä siinä auta laittaa vastaan. Ei kysele, sopisiko tulla tai olisiko aikaa. Ikävä on niin järjetön, ettei sille pysty asettamaan minkäänlaisia mitattavissa olevia rajoja. Kaipaus puristaa rintaa. Sieluni on niin tuhansina palasina, edelleen. Voi pieni rakas Rasmukseni, äidin on niin kamala ikävä, niin kamalan kova ikävä...
Näitä iltoja.
Voi Hanna! ♥ Ja voi Rasmus, voi surua ja ikävää... Mutta ajattele; siitäkin selvisit. Aalto kerää voimaa, epäilemättä tämä ei vielä ollut tässä, mutta nuokin kyyneleet tyrehtyivät. Niin tyrehtyvät ne seuraavatkin, ja niitä seuraavat. Siihen uskotaan, mennään henkäys kerrallaan yhä vaan, sitkeästi.
VastaaPoistaIhana sinä! Vieläkin tämä suru vain osaa yllättää voimallaan. Mutta kyllä täältä noustaan, kyynel kerrallaan!
PoistaVoimia sinulle Hanna. <3
VastaaPoistaKiitos <3
Poista