Pahinta on hiljaisuus

Olo on ollut viime aikoina yksinäinen. Suru on asettunut tiukasti taloksi, tulee asumaan kanssamme vielä pitkään. Monesti puhutaan, kuinka ensimmäinen vuosi on vaikein - meillä takana on juuri ja juuri neljännes siitä. En usko, että tämä suru vuodenkaan jälkeen mihinkään kadonnut on, muuttanut muotoaan vain, kenties. Tai sitten asuu meillä aivan yhtä tiukasti kuin tänään, mene ja tiedä. Olemme edelleen alkukuopissa surumme kanssa, asettelemme sitä normalisoituvan arjen osaksi. Me tarvitsemme apua edelleen, tämä asia on meille tuore edelleen. Meillä tulee olemaan vaikeaa vielä pitkään.

Minulle on todella tärkeä puhua Rasmuksesta. Haluan puhua monista muistakin asioista, mutta myös Rasmuksesta, etenkin Rasmuksesta. Rasmuksesta ja tästä surusta. Uskon, että moni ei halua nostaa asiaa keskusteluun olettaen, että Rasmuksesta puhuminen tekisi minut surulliseksi. Ei tee, ikinä. Päinvastoin. Suru on erottamaton osa minua, se on läsnä aina: suru on minä, minä olen suru. Vaikka nauran, hengitän samalla surua ulos ja sisään. Suru on läsnä jokaisessa hymyssänikin. Tällä hetkellä olen täysin suruni summa. Rasmuksesta puhuminen helpottaa suruani, ei suinkaan tee siitä raskaampaa. Tämä kaikki on niin kokonaisvaltaista, että mikään ei työnnä sivuun Rasmusta ja surua. Moni varmasti ajattelee, että muista asioista puhuminen saa ajatukseni pois surusta. Ei saa, enkä sitä toisaalta kaipaakaan. Hiljaisuus on kaikista pahinta, painaa hartiani alas, saa surun tuntumaan vielä painavammalta. Aivan kuin Rasmusta ei olisi koskaan ollutkaan, tunnen silloin. Rasmus on esikoiseni, minun pieni rakas minimieheni, yhtä kaunis osa elämääni kuin elävä lapsi vanhemmilleen. Harmi, että en saanut elää hänen kanssaan pidempään, mutta jo hänen nimensä toistaminen saa tämän surunkin keskellä sydämeni hymyilemään.

Olen yrittänyt puhua Rasmuksesta normaalisti, ehkä avata hieman keskustelua. Huonolla tuloksella. Monesti Rasmuksesta puhuminen jättää seurueeseen vain hieman vaivaantuneen tunteen, eikä keskustelu jatku aiheen ympärillä. Ymmärrän minä sen. Ymmärrän, että kuollut lapsi on hieman vaikea käsite. Ymmärrän, että lapsen kuolemaa surevan kohtaaminen on varmasti vaikeaa, ei tiedä, mitä sanoa tai tehdä. Yhtä lailla tämä kuitenkin on uutta ja vaikeaa minullekin. En minäkään tiedä, mitä tehdä tai miten toimia. Ei minua ole valmistettu tähän yhtään paremmin kuin ketään muutakaan. Olen aivan yhtä ulapalla kuin muutkin. En minä ole ollut tähän valmis, ei minulla ole yhtä ainoatakaan selviytymismallia valmiina - aalto ja henkäys kerrallaan yritän vain luovia eteenpäin toivoen, että teen jotain oikein. En olisi ikinä halunnut oppia näin paljon, joutua hakemaan sisältäni jokaista voiman ripettä. Vaan tässä ollaan, uuden edessä todella hämmentyneinä - aivan kuten ihmiset ympärillämmekin.

Olen edelleen todella hauras, todella heikko. Minulla ei ole normaaleita sosiaalisia keinoja, voimavarani ovat olemattomat. Haluaisin olla yhteydessä rakkaisiin ihmisiin, mutta monesti huomaan, että päivä on taas kulunut. Olen ollut huono aloittamaan keskustelua ajatuksistani, en vain löydä sanoja. Sanoja riittää, kunhan vain saisi aloitettua. Minun suruni tämä on, minä siitä vastuussa olen - siitä puhumisesta myös. Olen kuitenkin niin heikko, etten saa aina sanottua niitä ensimmäisiä sanoja. En haluaisi kuitenkaan tulla kohdatuksi pelkästään surunikaan kautta. Kaipaisin valtavasti normaaleita kohtaamisia, joissa Rasmus saisi olla kuolleena pienenä poikana mukana normaalisti. Että olisi tilaa puhua kaikesta normaalista, kukin omastaan. Minä Rasmuksesta. Toinen jostain muusta. Onneksi on ystäviä, joiden kanssa kaikki on normaalia, edelleen. Yksi soittelee harva se päivä ja kyselee tärkeitä kysymyksiä: "onko sulla ikävä Rasmusta? Oletko käynyt haudalla?", vastaa aina "rakas mä tiedän, rakas mä ymmärrän", jatkaa sitten omiin kuulumisiin, normaalisti. Toisen kanssa lenkillä ja salilla on moneen kertaan juteltu elävien lasten ja sen yhden kuolleen kuulumiset. Korvaamattomia hetkiä ja ihmisiä.

Pyöritin tätä asiaa mielessäni aamuyön tunteina ja mietin, mitä oikeastaan haluan sanoa. Ehkä tärkein on se, että Rasmuksesta saa ja pitää puhua, aina. Tämän surun jälkeenkin. Rasmuksesta puhuminen ei koskaan voi tehdä meille huonoa oloa, päinvastoin. Meiltä saa kysyä, meille saa puhua, kaikesta. Rasmus ja hänen kuolemansa ovat meidän elämämme normaali asia, meidän elämämme suurin asia, joka ei tule väistymään suuruudessaan hetkeen, asiana ei ikinä. Esikoisen syntymä ja kuolema ovat ravistaneet elämäämme enemmän kuin mikään koskaan aiemmin, määrännyt samalla maailmamme suunnan uudestaan - emme voi, emmekä ikinä halua, sivuuttaa sitä, toivottavasti ei kukaan muukaan. Kysykää, puhukaa. Pahinta, aivan ehdottomasti pahinta, on hiljaisuus.