perjantai 4. maaliskuuta 2016

Voi tuskaa...

Olin ehtinyt jo ajatella, että tuska on muuttunut suruksi. Että pahin tuska ja kipu olisi väistynyt. Mutta ehei, väärin luultu. Ei ole tuska mihinkään mennyt, tiukasti vielä rinnalla, ei-toivottu toverini. Kuiskii korvaani nauraen: "luulitko, että näin vähällä pääsit - että olisin jo lähtenyt?"

Olen itkenyt. Puhunut lenkillä metsän puille. "Äitiä itkettää niin kovin, kun äidin on niin kamalan kova ikävä pientä poikaa." Kyyneleet valuivat suurina. "Kun äiti olisi niin kovasti sinut tänne halunnut, äiti sinua niin kamalan paljon rakasti." Nyyhkytys ravistelee viiman jäädyttäessä kyyneleet poskilleni. "Kyllä äiti tietää, että ei se ole sinun vika, että kyllä sinäkin olisit halunnut meidän kanssa olla, äiti tietää, että olit vain niin liian pieni, kyllä äiti ymmärtää." Maisema on mustavalkoinen, kylmä, vaativa. "Mutta ei ole hätää kulta, kyllä äiti selviää, ole sinä rakas rauhassa." Itkin bussissa, kadulla. Ihmiset tuijottavat, toiset kääntävät häveliäisyydessään katseensa. Katsokoot. Kyllä tekin itkisitte, jos teidän lapsi olisi kuollut.

Mieli työntää eteeni kaikenlaisia muistikuvia ja ajatuksia. Pienen kuolevan pojan jalat, kylmät ja veltot. "Voi kun äiti luuli, että näillä jaloilla pääsisi vielä pitkälle", muistan sanoneeni samalla, kun painoin pieniä jalkoja kätteni lämpöön. Sydämeni särkyy tuhansiksi palasiksi. Yhtäkkiä hyppään taaksepäin, muistan aamun hämärän ja tuulen kylmyyden, kun lähdimme ensimmäistä kertaa kotoa sairaalalle. Minulla oli laukussani pieni ruisku, jossa muutama milli maitoa, pelkäsin sen jäätyvän. Päästä minut takaisin siihen päivään! Seuraavaksi näen valkoisen sairaalan loputtoman seinän kirkkaassa auringonvalossa. Päivä ennen Rasmuksen kuolemaa. Muistan sanoneeni, kuinka kauniilta sairaala näyttää. Olin onnellinen, todella onnellinen. Voi miksi onneni minulta vietiin! Olen nähnyt pienen valkoisen arkun suurten arkkujen välissä, kuullut pienen pienen itkun korvissani... Tuntenut lämpöisen ihon käsissäni, nähnyt lapseni pienen unisen hymyn. Mieli ei anna armoa, muistikuvat ja ajatukset ovat viiltävän tarkkoja, raadollisia kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan.

Muistikuvien välissä mielessäni hakkaa vain yksi ajatus: kunpa vain saisin lapseni syliini! Kunpa saisin silittää poskea, suukottaa otsaa. Ikävä viiltää koko olemustani. Tuskalla ei ole mitään rajoja, se hakkaa jokaisessa solussani, pienimmässäkin. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin en osaa nähdä tulevaa. Hetkiä, jolloin olen aivan varma, että en selviä. Ei näin kamalasta tunteesta voi selvitä! Itken niin lohduttomana, että kyljessäni kramppaa. En saa henkeä, ikävä puristaa rintaa, painaa. Mene pois, tekee mieleni huutaa. Mene pois...

Yksi sanoi, kuinka raskas talvi on ollut monelle, paljon huolia. Luojan kiitos vain yksi kuollut lapsi, olisin halunnut lisätä. Vähättelemättä lainkaan yhtäkään huolta tai murhetta, älä laita tätä samalle linjalle. Tämä ei ole ongelma, ei huoli, tähän ei ole ratkaisua. Voi kunpa joku voisikin soittaa, lähettää kirjeen, ilmoittaa, että ongelma on nyt ratkaistu. Voit huokaista helpotuksesta! Asiat kääntyvät paremmaksi! Sitä kirjettä tai puhelua ei tule. Tämä ongelma ja huoli seuraa minua lopun elämääni. Muuttaa muotoaan, varmasti, mutta ratkaisua tähän ei ole. Lapseni on kuollut, aina. Se on minun elämäni ongelma ja siihen ei ole ratkaisua. Kyllä minä sen kanssa opin elämään, mutta saatana tätä tuskaa!

Vaikeintahan tässä on hyväksyä tunteiden kirjon aaltoilevuus. Tämä ei ole mikään lineaarisesti kulkeva nousujohdanteinen prosessi. Huominen ei aina ole eilistä parempi. Eteenpäin on varmasti kuljettu, mutta nämä viime päivät ovat muistuttaneet todellisuudesta. Että ei lapsensa menettäminen ihan helppoa ole, että matka on pitkä ja tie kivinen. Tiedän, että myöhemmin näen tämän kaiken varmasti ylöspäin kulkevana matkana. Kyllä minä tiedän, että selviän. Mutta tämä matka, juuri nyt, juuri tänään, tämä on raskas. Voi luoja kuinka raskas.

4 kommenttia:

  1. Joku sanoi, että henkäys kerrallaan eteenpäin. Välillä se tuntuukin juuri siltä...suru kertoo suuresta rakkaudesta pieneen ihmiseen <3 Voimia jokaiseen henkäykseesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Siltä se todellakin välillä tuntuu, henkäys kerrallaan, mutta henkäyksen verran eteenpäin on eteenpäin sekin, onneksi!

      Poista
  2. Joka päivä tuntuu, kuin sydän olisi puukotettu. Toisina päivinä se sattuu enemmän, mutta onneksi toisina päivinä se sattuu vähemmän. Paljon voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osuvastu kuvattu... Onneksi todella on päiviä, jolloin kipu on edes hivenen kevyempi. Voimia sinullekin!

      Poista