Miten menee?

"Ai että miten mulla menee? No ihan hyvin. Tai ei siis todellakaan. Vaihtelevasti, ehkä. Yksi ihminen juuri kysyi, miten menee ja vastasi ite, että hyvin varmaan. Teki mieli huutaa lujaa ei. Ehkä jopa toivoisin, että ihmiset kuitenkin enemmän kysyis. Että miten menee. Musta tuntuu, että kaikki olettaa mun olevan normaali, vaikka mä en oo sitä pienimmässäkään määrin. Oon miettinytkin, että tuleeko musta enää koskaan normaalia, sellaista normaalia kuin ennen. Ei varmaan. Kyllähän tää helpottaa ajan kanssa. Mutta en mä tiedä. Jotenkin epäilyttää silti. Mä en esimerkiksi kestä turhanpäiväistä höpöttelyä ollenkaan. Nyökkäilen ja vastailen jotain, mutta sisällä pihisee. Enkä mä pahalla, olisi ihana itsekin jaksaa höpötellä jotain tyhjänpäiväistä ja stressata pienistä asioista. Suhteellista kaikki on. Kaikilla on oikeus omiin huoliin ja murheisiin. Ehkä en vaan jaksais aina kuulla niitä pikkumaisimpia. Toisina päivinä jaksaa kyllä paremmin, huonoina ei sitten niinkään. No joo. Oon sitäkin miettinyt, että milloinkohan sitä innostuu taas jostain? Tai oikeastaan mistään. Nyt ei innosta, ei kiinnosta. Monet asiat on todella yhdentekeviä. Mä oon ollut tosi kova perfektionisti. Tiedätkös, että siitä on jäljellä aika vähän. Aika helpottavaakin. Ihan sama, onko joku asia vinossa tai suorassa, ei ihan hirveästi paina mieltä. Kamala tarve mulla olis puhua Rasmuksesta. Tai surusta. Tai molemmista. Tai vaikka siitä, miltä tuntuu, kun oma lapsi kuolee syliin. Ei oo kauheen raflaavia puheenaiheita vaan. Mun on vaikea alottaa, varmaan ihmiset kuunteliskin, mutta en mä tiedä, vähän hankalaa enää. Alussa se oli jotenkin helpompaa. Pahimpia on tilanteet, joissa kukaan ei sano mitään, mutta se kuollut lapsi on kuitenkin siinä keskellä jättiläismäisenä elefanttina. Duunissa kävin ja siellä kävi juuri näin. Puhuttiin lasten korvatulehduksista ja siinä meidän keskellä oli koko ajan se valtava elefantti, jota me sitten porukalla väisteltiin. Jessus, mikä tilanne. Ihan hirveän kiitollinen ja onnellinen mä oon ollut tosta omasta puolisosta. Ihan mieletön mies. Meillä on rakkautta kauheasti ja tuntuu, että Rasmus toi sitä vielä lisää. Me jutellaan ja tuetaan toisiamme. Jotenkin kuoriutunut ihan erilaisia tasoja toisesta ja meidän suhteestakin. Mielettömän älykäs mies. Että onneksi tää parisuhde kestää tän ihan varmasti. Siitä tuli jotenkin mieleen, että sosiaalisuus on todella hankalaa. Mä en jaksais nähdä kuin ihmisiä, jotka tietää tän homman. Pari viikkoa sitten olin seurassa, jossa oli uusi ihminen. Kai se tästä kuviosta tiesi. Mutta oli ihan kamalaa. Höpötellä jotain normaaleita juttuja ja yrittää olla jotenkin tavallinen ihminen. Toivon jotenkin, ettei se pitänyt mua ihan kamalana. Olisin halunnu sanoa, että oon vähän outo, kun mun lapsi on kuollut, mutta en mä sitten sanonu yhtään mitään. Kun sekin on vähän vaikeaa tuntemattomien kanssa, kun ei niinku tiedä miten ne suhtautuu ja sitten se "lapsi on kuollut" -lause jää leijumaan siihen tilanteeseen, you know. Revin itestäni jotenkin ihan kaiken irti siihen hetkeen, jossa oli uuden ihmisen lisäksi pieni lapsi. Jotenkin tuplarasite tai jotenkin. Olin ihan loppu sen jälkeen. Mä en haluais olla tällanen. Oon kyllästynyt tähän suruun ja haluisin olla sellanen tavallinen ihminen. Mutta ei taida olla mahollista. Ehkä mä jotenkin itekin aattelen, että pitäisi olla jo normaali. Mutta en mä todellakaan oo. Jotenkin sitä ehkä kuvaa sekin, että mä nukun noin keskimäärin kymmenen tuntia yössä. Kakstoistakin menee, aika helpostikin. Että jos nukun vähemmän niin on ihan totaalisen loppu. Vähän on kyllä ollut unettomuuttakin. Ihan kamalaa valvoa aamuyöllä näitä juttuja kelaillen. Niitä öitä seuraavat päivät on tosi hankalia. Niinku tosi hankalia. Nälkä mulla on ollut jo ehkä kaksi kertaa Rasmuksen kuoleman jälkeen. Jano on kyllä jo tullut melkein päivittäin ainakin viikon tai kaks. Mutta joo, ei jotenkin oo ihan balanssissa. Sitten mä pelkään kaikkea. Yks yö kokeilin, että hengittääkö mun puoliso. Joo, joo, olin ihan saletti, että sekin on kuollut. Eilen mä pelkäsin, että mä kuolen, kun sain jonkun allergisen reaktion. Iho punotti vähän, siis oikeasti vähän. Kelasin, että saan jonkun hengitystietukoksen yöllä. C'mon. Ihan hulluja ajatuksia. Pelkään ihan hulluna, että me ei saada koskaan eläviä lapsia, että ollaan aina vain kuolleen lapsen vanhempia. Ja nyt pelottaa vielä enemmän kun sen sano ääneen. Että joo. Kyllä mä useimmiten toivon ja uskon, että kaikki menee vielä hyvin. Se pitää mut tällä hetkellä hengissä se toivo. Työnnän jotenkin ihan tietosesti sitä pelkoa pois ja kelaan vaan, että kyllä meille tulee vielä ihana elävä vauva. Mutta silti välillä pelottaa. Ei saa pelätä, joku sanoi. No hei kokeile ensin haudata esikoisesi ja kerro sitten, pelottaako. Kyllä mä tiedän, että hulluja nää ajatukset on, mutta tiedätkö maailma näyttää aika pelottavalta paikalta, kun lapsi on kuollut, kun se "pahat asiat tapahtuu muille" -ajatus on osoitettu juuri niin tyhmäksi kuin se oikeasti onkin. Mutta joo, sellasta mulle noin niinku pähkinänkuoressa.

Mutta niin, mites sulla menee?"