Lapset, vauvat ja raskausmahat

Olen alusta saakka pyrkinyt väkisin normalisoimaan asioita, jotta niistä ei kasvaisi mörköjä. En ole halunnut vältellä lapsia, en vauvoja. Neuvolan terveydenhoitaja ehdotti jälkitarkastuksen suorittamista terveyskeskuksessa. "Täällä neuvolassa kun on raskaana olevia naisia ja vauvoja." Kieltäydyin ja pyysin jälkitarkastuksen neuvolaan. En minä voi vältellä raskaana olevia naisia ja vauvoja muuallakaan. Olen halunnut kohdata raskaana olevat naiset ja lapset ja heidän aiheuttamat tunteet alusta saakka, kuuluvat tähän prosessiin, olen ajatellut.

En tiedä, johtuuko se tästä tietoisesta normalisoimisesta, mutta vauvojen, lasten tai raskaana olevien naisten näkeminen ei ole tuntunut minusta pahalta. Juurikaan, yleensä. Pelkäsin alussa, että tuttujen lastenkin näkeminen olisi vaikeaa. Mutta ei ollut. Rakkaita ne pienet ovat, jokainen, edelleen. Mietin myös, tuntuisiko minusta pahalta keskustella raskaana olevan ystäväni kanssa, hänen, jonka kanssa jaoin omaakin raskauttani. Mutta ei, ei ollenkaan. Hän on rakas, aina. Hänen raskautensa on minulle iso asia, tärkeä, edelleen.

Ovat tunteet kuohahtaneetkin. Muutama viikko Rasmuksen kuolemasta kävelimme järven jäällä. Oli valtavan kaunis, kirkas, talvipäivä. Saaren kärjen ohitettuamme tuska iski valtavan lujaa, varoittamatta taas, viheliäs ystäväni. Nojasin puolisooni ja vapisin kyynelten voimasta. Korkeassa hangessa kulki vain yksi polku. Lähdimme eteenpäin. Pelkäsin, että saaren takaa ilmestyisi ihmisiä, joutuisin kohtaamaan heidät, tuntemattomat. Kirkkaassa paisteessa erotin kaksi tummaa hahmoa keskellä polkua, lähempänä rantaa. Ihmettelin toisen vähäistä pukeutumista, kunnes polku kääntyi ja valo osui isoon raskausmahaan, vieressä mies kameran kanssa. Raskausvalokuvaus. Näky viilsi vatsaa, uudestaan ja uudestaan, jalkani meinasivat pettää. Keräsin kaiken voimani kohtaamiseen, jouduin ohittamaan hänet hipoen, vierestä. Ei hänen onnensa minulta pois ole, mutta juuri siihen tunnetilaan aivan liikaa. Sen ainoan polun varrella. Minulla pitäisi olla samanlainen maha! Minunkin pitäisi saada hehkua onnea! "Teki mieli tönäistä se nainen hankeen", kirjoitin ystävälleni rehellisenä. "Kyllä se tunne ohi menee, viimeistään kun lumet ovat sulaneet", vastasi. Ymmärsi, rakas ihminen.

Aivan käsittämättömän kivun aiheutti myös alastoman vastasyntyneen vauvan kuva. Kuva tuli tilanteessa, jossa en voinut välttää sitä, en valita olla katsomatta. Ei tunne vihaa ollut, ei katkeruutta. Surua, vain aivan valtavaa surua. En ole koskaan tuntenut vastaavaa vihlaisua. Kesti onneksi vain hetken, kauaa en olisi tunnetta kestänytkään. Tunne tuntui jossain syvällä, aivan kuin jotain olisi revitty minusta irti, riuhtaistu valtavalla voimalla. Tunne veti kasaan, löi keuhkot tyhjäksi. Tunne liittyi varmasti juuri syntymän hetkeen, jo puettu vauva ei ole aiheuttanut minussa mitään vastaavaa. Niitäkin kuvia useita nähnyt. Tilanteeseen liittyi myös valinnan puute. En pystynyt varautumaan, en sivuuttamaan. Kuva aktivoi myös monikerroksisia tunteita. Suru lapsen kuolemasta, mutta myös syntymän hetket. Rasmuksen syntymään ei liittynyt onnellisia kuvaushetkiä vaan valtava määrä hätää ja huolta, taistelu elämästä. Muistan kysyneeni "elääkö hän". "Kukaan ei tiedä", vastattiin. Seuraava kerta, seuraava kuva, jo varmasti helpompi. Nämäkin tunteet koettava.

Onneksi huonot tunteet ovat olleet noin pienessä. Vaikeaahan tämä muuten olisi. Ongelmaksi on muodostunut ennemminkin se, että pidän jokaista negatiivista tunnetta huonona asiana. Ajattelen, että en saa tuntea mitään negatiivista toisen lapsen tai raskauden kohdalla. Olen luonut jonkin kummallisen illuusion siitä, että minun kuuluisi olla ikionnellinen jokaisesta syntyneestä vauvasta tai odottavasta äidistä. Enhän minä aiemminkaan ollut, tuntemattomista. Olin onnellinen läheisistä vauvoista, odottavista ystävistäni. Niin kuin nytkin. Rakkaat ihmiset mahoineen ja vauvoineen ovat edelleen rakkaita - tuntemattomat, niin, eivät edelleenkään.