tiistai 2. helmikuuta 2016

Hautajaisten jälkeen

Olen odottanut jotain massiivista romahdusta, totaalista putoamista. Olen kuitenkin rauhallinen, tyyni. Eniten tunnetta on pitänyt yllä ystävät, jotka jäivät hautajaisten jälkeen luoksemme. Tuskinpa koskaan osaavat edes aavistaa, kuinka suuri merkitys niillä hetkillä on ollut. Olisi ollut kamalaa jäädä yksin, hiljaiseen kotiin, kukkien ja kuvien keskelle. Odotin, että romahdus olisi tullut viimeistään sunnuntai-iltana. Tai maanantaiaamuna. Kuitenkin vain hiljainen hyväksyntä pakottaa jokaista jäsentäni. Hiljaa hakkaava ymmärrys siitä, että olen menettänyt lapseni ja joutunut hautaamaan unelmani. Kuin olisin alistunut kohtalooni. Pieni poikani on mennyt eikä koskaan enää palaa, rakas ihminen. 

Olen Rasmuksen kuolemasta saakka pyytänyt, että ainoa käytetty sana on kuolema. Että Rasmus on kuollut, ei nukkunut ikiuneen, ei siirtynyt rajan taakse, ei lentänyt pois - vaan kuollut. K-u-o-l-l-u-t. Mikään metafora ei muuta sitä asiaa, että lapsemme on kuollut. Halusin ymmärtää sen kaikessa kauheudessaan alusta saakka. Että en suojaisi itseäni väärillä sanoilla vaan selkä suorana kohtaisin sen kohtalon, joka meille oli juuri annettu. Koettele minua, kuolema, koettele! Anna tulla vain, minä otan vastaan sen, mikä on väistämätöntä! Sydämeni tuskassa kouristellen, silmät surusta mustana - kun en muutakaan voi.

Pelkään, että en kuitenkaan ole ymmärtänyt tätä kaikkea. Että jonain aamuna herään ja totuuden paino paiskautuu vasten kasvojani. Ja että silloin romahdan, totaalisesti, lohduttomasti. Päässäni pyörii eräästä haastattelusta poimitut sanat. Äiti kertoo, kuinka lapsen kuolemasta ei voi koskaan selviytyä. Että sen kanssa oppii elämään, mutta että selviytyä - ei koskaan. Ajatus tuntui raadolliselta, painavalta. Jos hänkään ei ole selviytynyt, miten minäkään voisin? 

Minulla on ollut alusta saakka valtava tarve selviytyä, selvitä. ”Ei ole hätää kulta, mene rauhassa, äiti ja isi selviävät kyllä”, sanoin lapsellenikin. Ja me sovimme sen, jo siellä sairaalassa, sen että me selviämme. Koen, että lapseni joutuisi kantamaan ikuista taakkaa, jos emme selviäisi. Rakkaudesta hän oli tullut, ja minkä määrän rakkautta hän mukanaan toikaan - ei kaiken sen rakkauden viimeinen muisto voi olla, saa olla, tuska, epätoivo ja lohduttomuus. Tämän tuskan ja surun jälkeen toivon ja uskon, että hänen perintönsä on rakkaus, toivo ja tulevaisuus. Ei hän tullut vain viedäkseen jotain vaan antaakseen.

Luulen, että selviytyminen ja lapsen muisto vain sekoittuvat usein. Että jos sanoo selviytyneensä, pelkää sen tarkoittavan samaa kuin lapsen unohtaminen, lapsesta ylipääseminen. Eihän mikään Rasmusta meistä enää koskaan pois vie, ei edes selviytyminen. Hän on ikuinen osa meitä, meidän perhettä, minuuttani, äitiyttäni. Mutta kyllä minäkin sitä mietin. Mietin, kuinka tasapainoilla läpi elämän lapseni muiston, selviämisen ja tulevaisuuden kanssa. Että en unohtaisi, että selviäisin, että näkisin tulevaan. Ja että nämä kaikki mahtuisivat yhteen hetkeen, yhdessä, tasapainossa. Tuntuu jo nyt pahalta, että on vielä olemassa päivä, jolloin lapseni ei ehkä olekaan mielessäni. Että unohdan hänet hetkeksi, ehkä pidemmäksikin. 

Mutta niin sen kuuluu vain mennä, elämä on eläviä varten - senhän vuoksi kyyneleeni niin vuolaina juoksevat. Sitähän suru on, valtava taistelu kohti lopullisuuden hyväksyntää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti