Hautajaiset

On päiviä. On hyviä päiviä, huonoja päiviä, on yhdentekeviä päiviä. Ja sitten on päiviä, joiden ei pitäisi koskaan tulla. Lapseni hautajaiset. Auringonsäteiden värjäämä aamutaivas, lempeä tuuli, surua, vatsaa puristava tunne, lapseni hautajaiset.

Suru ja tuska ovat kummallisia tunteita, ne eivät ole vain tunteita vaan myös fyysisesti tunnettavia, tarkkarajaisia. Hautajaisaamuna olin äärimmäisen rauhallinen ja tyyni. Kuitenkin vatsaani puristi, sydäntäni särki, sykkivästi kuin hitaan pulssin tahdissa. Aaltoilevia, nämäkin. Vatsassa tuntuu aivan kuin jännittäisi kovasti, sen oletan olevan tuska. Kyyneleet tuntuvat kurkun kohdalla, painavat, salpaavat hengityksen. Aivan kuin tuska nousisi aina ajoittain jostain lantion alueelta ylöspäin, salpaisi hengityksen ja syöksyisi ulos itkuna. Nousu on kuin kouristus, menen usein aivan kasaan, vatsalihakset kramppaavat sisään, kunnes taas suoristun ja annan kyynelten tulla. Vatsan alueelta nousee ajoittain myös kummallinen tärinä, kuin jatkuva lihaskouristus. Tunsin sen ensimmäisen kerran joutuessani sairaalaan. Lääkäri tutki minua, makasin sängyllä, pelkäsin lapseni kuolleen - ja tärisin. Se alkoi vatsasta, valui jalkoihin, mutta nousi aina rintakehään saakka. Pelkoa, olen otaksunut. Sitä samaa tärinää tunsin hautajaisten aamuna. Kummallista tärinää vatsassa, ei silmällä havaittavaa, mutta niin selkeästi tunnettavissa olevaa. Suru puolestaan tuntuu kaikkialla, usein totaalisena väsymyksenä, uupumisena. Hautajaisia edeltävän päivän kauppareissu pysähtyi kaupan eteen penkille, en päässyt ylös. Suru painaa hartioita, ei anna fyysisyydessään hetkenkään armoa. Silloin täytyy hengittää sisään, voimakkaasti, nousta päättäväisesti. Kerätä itsensä, taitaa kuvata sitä hetkeä parhaiten.

En tiedä, miten keräsin itseni siihen aamuun. En tiedä, mistä sain voimat kohdata päivän. Nousin sängystä, kävin suihkussa. Keitin kahvit. Paistoin piirakoita. Mitä kaikkea sitä lapsensa hautajaisia ennen tehdään. Haimme kukat, ne olivat niin kauniit. Olin toivonut punaisia ruusuja ja valkoista. Halusin, että elämä ja rakkaus näkyvät. Emmehän voisi juhlia hautajaisia ellei upeaa elämää olisi ollut! Veimme kukat kappeliin. Siellä suurten arkkujen välissä oli pienen pieni arkku, jonka päälle oli laskostettu kaunis valkoinen liina. Serkkujen kasteliina. Mukana kaikkien lastenlasten juhlissa, mummo halusi. Kukat olivat niin kauniit arkun päällä. Voi kuinka kauniit.

Ei tähän päivään voi valmistautua. Ei ennakoida. Sitä täytyy vain toimia. Tehdä, mennä, kokea. Ei ole vaihtoehtoja. 60 ruusua asettelin lasiseen maljakkoon, punaisia, tummanpunaisia, vaaleanpunaisia. Rakkauden värisiä. Eno ja täti jakoivat ruusun jokaiselle vieraalle. Kukkamuistamisiin menevät rahat toivoimme vastasyntyneiden teholle. Sinne, missä Rasmusta niin upeasti hoidettiin. Ruusut maljakossa, kynttilät ja valokuvat paikoillaan. Omat vaatteet. Olin aivan unohtanut omat vaatteeni, hiukseni, kenkäni. Ei mikään niistä tuntunut kovin merkitykselliseltä. Musta mekko, huivi. Viimeinen vilkaisu ympärilleen, kaikki on valmiina.

Päivä oli noussut sateiden jälkeen kirkkaana. Aurinko paistoi häikäisten silmiin, kirkkaana, vaativana. Ilmassa tuntui kevät. Toivostako tulit meille kertomaan, lapseni? Jäistä rinnettä ylös kohti mustana odottavaa ihmisjoukkoa. Rakkaita ihmisiä, niin paljon. Kaukaa tullut ystävä, sydämeni pakahtuu. Voi Rasmus-rakkaani, et sinä hiljaa lähde, et jälkiä jättämättä, et huomaamatta! Noinkin pieni mies liikutti puolensataa ihmistä kappelinmäelle, saattoväeksi. Ja niin me kaikki astumme kauniiseen kappeliin, jossa sinä ja pieni arkku olette pääosassa. Rasmus-rakas lukee ohjelmalehtisessä. Minimies sisäsivulla. Bach soi mollissa, tuskaisena. Kyyneleeni purkautuvat suojelusenkelin kohdalla. Isoenon laulu tuo mieleen lapsuuden ja mummon, turvan, jonne sinäkin olet päässyt. Voi kuinka ikävöinkään sinua jo nyt!

Me sanomme sinulle jäähyväiset, kaikki kerrallaan. Kun ystäväni astuvat arkun vierelle, sydämeni särkyy. Emmepä tienneet, minne elämä meidät kuljettaisi. Rasmus-rakkaan arkulle, jäähyväisiin. Sairaalapastori puhuu niin kauniisti. Hän on kuunnellut meitä tarkoin ja osaa kertoa kaiken niin kovin kauniisti. Jos mikään ikinä tuntuu mahdottomalta, muistakaa Rasmusta, hän sanoo. Minun pienten prosenttien ja todennäköisyyksien minimieheni! Tärkeän viestin meille jätit, mikään ei ole mahdotonta! Luen vielä runon, joka osui silmiini kuoleman jälkeen. Ylva Eggehornin runon viimeinen lause on tuonut minulle aivan käsittämätöntä lohtua. ”Ajatella, ettei taivas haljennut ilosta sinä aamuna!”. Ja niin verhot sulkeutuvat.

Halusin, että juhlimme siunauksen jälkeen kotonamme. Juhlimme, sillä elämämme suurin tuska oli myös elämämme suurin ilo, onni ja rakkaus! Halusin, että kotonamme saamme juhlia Rasmusta, iloita elämästä, joka on ollut. Hänen elämänsä määrittää elämäni suunnan. En minä koskaan tule olemaan sama ihminen kuin ennen lastani. Hän muutti minut ikuisiksi ajoiksi. Pienen pieni ihminen teki suuren suuren muutoksen. Hän toi mukanaan rakkautta ja toivoa, uskoa ja lohtua. Kyllä sitä sietää juhlia! Enkä minä muita juhlia lapselleni koskaan saa. En koskaan.

Hienot juhlat sinä sait, minimies, kultani, aarteeni, rakkaani. Todellakin hienot juhlat.