Kaksi kuukautta

Lapseni syntymästä on kaksi kuukautta. Hän olisi tänään kahden kuukauden ikäinen. Minkähänlainen hänestä olisi tullut? Hän olisi varmasti jo iso, kasvoi elämänsäkin aikana yli 100 grammaa ja kaksi senttiä! Näin untakin hänestä. Unessa oli kuollut, mutta kasvanut kuitenkin. Nostin arkkua, jossa hän oli, esittelin ylpeänä lastani. Harvoin minä onneksi näitä mietin, raastavia ajatuksia. Minulle Rasmus on 897 grammaa painava kaksiviikkoinen poika aina. Äidin pieni minimies, kulta. Olen ihmetellytkin sitä. Miettinyt, miten mieleni ei pakota päähäni ajatuksia kasvavasta lapsesta, kuvia kaikesta siitä, mistä nyt jäämme paitsi. Ei niistä ajatuksista hyötyä olisi. Ja toisaalta Rasmuksen elämä oli kokonainen, ei keskenjäänyt. Hieman liian lyhyt vain, jos minulta kysytään, mutta kokonainen kuitenkin. Kaksi viikkoa eräänä talvena. Kokonainen elämä.

Kaksi kuukautta lapseni syntymästä tarkoittaa puoltatoista kuukautta lapseni kuolemasta. Kuusi viikkoa. En ole jaksanut laskea ajan kulumista. Aika vain kuluu. Päivät vaihtuvat, viikot kuluvat. Joudun välillä pysähtymään ja miettimään, mikä päivä on, kauanko aikaa on kulunut. Aika syöksyy eteenpäin, mutta tulevaisuus näyttää kaukaiselta. Pitäisi odottaa kevääseen, liian pitkä aika. Lapseni kuolemasta on puolitoista kuukautta, nytkö jo? Toisaalta on hetkiä, jolloin haluaisin vain pysäyttää ajan. En tiedä miksi, sillä olenhan edelleen surullinen. Samaa toivoin Rasmuksen synnyttyä. Makasin raukeana synnytyssalissa, lapseni oli jossain kaukana. Samalla kuitenkin toivoin niin kovasti, että aika olisi voinut pysähtyä juuri siihen. Juuri siihen hetkeen. Syntymän, elämän ja vanhemmaksi tulon hetkeen. Jostain ihmeellisestä syystä en osannut pelätä Rasmuksen kuolemaa sillä hetkellä, tiesin, että hän on hengissä, selviää syntymästään. Äidinvaistoko?

Kaksi kuukautta siitä hetkestä. Ikuisuus. Tai yksi henkäys. En oikein tiedä kumpi.