Olen yrittänyt pohtia, mitä tämä kaikki tarkoittaa loppuelämäni kannalta. Mihin tämä kaikki asettuu? Onhan lapsensa menettäminen varmasti yksi järisyttävimpiä asioita, mitä ihminen elämänsä aikana voi kohdata. Miten suhtaudun tähän kaikkeen vuoden päästä? Entä kymmenen? Selviänkö minä vai juutunko ikuisesti esikoiseni tragediaan?
Asiat ovat tapahtuneet aivan valtavalla nopeudella. Vielä viime heinäkuussa aloittelimme kesälomaamme lapsettomana pariskuntana. Odotimme seuraavan kevään häitä, häämatkaa. Lasten aika olisi näiden jälkeen. Minä valmistauduin elämäni työmahdollisuuteen. Puoli vuotta tästä eteenpäin olemme isä ja äiti, vaan ilman lasta. Rasmuksen raskaus oli todellinen yllätysraskaus - ja yllätyksiä täynnä oli tiemme siitä saakka. Tasan puoli vuotta positiivisesta raskaustestistä seison lapseni arkun vieressä jättämässä hyvästejä.
Naiivisti olin suunnitellut elämääni. Asettanut asioita lineaariselle janalle: valmistuminen, työ, avioliitto, lapset… Naurettavilta ajatukseni nyt tuntuvat, elämän arvaamattomuuteen ylimielisesti suhtautuvilta. Vaan niihin meistä jokainen sortuu, johonkin abstraktiin unelmaelämään ja ideaaliseen tapahtumakulkuun. Eikä sillä, monella elämä juuri niin kulkeekin, kuin suunnitelman mukaan, ilman suurempia säröjä, ilman tragedioita. Yritän hahmottaa lapsen kuoleman merkitystä sille suunnitelmalle. Tämä on ehdoton vedenjakaja, risteys. En vain vielä kykene näkemään, mikä tulee olemaan suunta tämän jälkeen. Olen jo nyt muuttunut, tiedän sen. Elämäni perusturvallisuus on viety, varastettu, haudattu lapseni mukana. Mihin voin luottaa? Uskallanko suunnitella huomista? Huolettomuus on poissa, elämää aliarvioivat ylimieliset suunnitelmat kadonneet.
Puoli vuotta elämästäni. Se on lyhyt aika ihmisen elämässä. Minun elämässäni siihen kuitenkin mahtui lapseni, esikoiseni jokainen hetki, hänen koko elämänsä alusta aivan loppunäytökseen saakka. Sydäntäni särkee, kun yritän hahmottaa kaiken tämän paikan elämässäni. Mihin asettuu lapseni kaksi viikkoa yhtenä talvena, aika eräästä lauantai-illasta yhteen sunnuntaiaamuun? Minkä merkityksen tulee saamaan elämäni suurin onni ja kammottavin tuska?
En minä tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti