lauantai 6. helmikuuta 2016

Uurnanlasku

Nämä on niitä päiviä. Niitä päiviä, joita ei tarvitsisi kokea. Luminen, valkoinen päivä. Helmikuun kuudes. Päivä, jolloin laskin lapseni uurnan hautaan.

Koko viikon mieltäni on karttanut jokin ajatus. Aivan kuin olisi jotain, mitä minun pitäisi ajatella, mutta mieleni sulkee sen pois. Tunne on ollut vieras, sillä Rasmuksen kuolemasta saakka en ole yrittänytkään välttää mitään ajatusta tai tunnetta vaan antanut jokaisen tulla, omalla ajallaan, omalla painollaan. Ensimmäisen kerran oli jotain, mitä välttelin - en tietoisesti, en aktiivisesti, mutta jokin sielussani kielsi ajatusta tulemasta. Meni pitkään, mutta vihdoin ymmärsin. Kyse oli lopullisuudesta. Siitä viimeisestä niitistä. Lapseni oli tuhkattu. En tiedä milloin, joskus tällä viikolla, ehkä maanantaina, ehkä tiistaina. Hän on lopullisesti, ikuisesti, mennyt. Pienestä pojastani ei ole jäljellä enää mitään muuta kuin muistot. Oliko hän täällä ollenkaan? Kävikö vain unessa?

Kuusikäytävä on tumma, pitkä, luminen. Kävelemme aivan keskellä, käsi kädessä. Hautakivet vaihtuvat, luen nimiä, vuosilukuja. Toiset meistä saavat 90 vuotta, toiset kaksi viikkoa. Rakastetut, kaivatut, yhdessä kivessä lukee. Perhe on menettänyt kolme lastaan. 1800-luvulla, mutta tuska ei ole varmasti ollut yhtään vähäisempi. Miten he selvisivät? Selvisivätkö ollenkaan? Lumi kastelee hiukseni, hiutaleet ovat suurentuneet. Maailma on mustavalkoinen; mustat kuuset, tummat kivet, valkoinen ilma ja maa. Kyyneleet tulevat kysymättä, sekoittuvat kasvojani kasteleviin lumihiutaleisiin.

Mietimme pitkään Rasmuksen hautapaikkaa. En kestänyt ajatusta yksinäisestä haudasta. Tiedättekö niitä hautoja, joita kukaan ei tunnu enää muistavan? Pelkäsin, että jonain päivänä minun jälkeeni lapseni hauta olisi se kynttilätön hauta, unohdettu, yksinäinen. Eräs pienen pieni poika joskus kauan sitten, pienen pieni poika, jota kukaan ei enää muista. Päädyimme lopulta puolisoni sukuhautaan. Ajatus tuntuu kaikin puolin lohdulliselta: isomummun ja isopapan vieressä pieni lapsemme on turvassa. Hän ei ole yksin. Hullujahan nämä ajatukset ovat, mutta ei meillä enää muuta ole. Vanhempina me näitä päätöksiä teemme, haluamme lapsellemme parasta, kuolemassakin.

Kiersimme kappelin ympäri. Uurnanluovutus, ovessa lukee. Ja siellä, ikkkunalaudalla kauniiden kukkien vieressä on pienen pieni uurna, vaarin ja enon rakkaudella tekemä. Lapseni, aarteeni, esikoiseni. Nostan uurnan varovaisesti isän syliin. Lähdemme kävelemään. Voi mikä lohduton näky: kolme mustaa hahmoa valkoisessa maailmassa, elämän ihme isän sylissä, viimeisellä matkalla.

Hauta on auki, lumi on peittänyt maan, kinostunut hautakiven päälle. Lasken uurnan maan sisään, varovaisesti, itkien, runoa lausuen. Laskemme uurnan päälle ruusut, äiti ja isi rakastaa sinua. Ja sitten minä otan lapion, maa ropisee uurnan kannelle. Peitän haudan, nostan ruusut päälle. Sytytämme kaksi isoa kynttilää pienen kynttilän ympärille. Äiti ja isi jää pientä suojaamaan. Ja ensimmäisen kerran minä kysyn, kysyn sydän niin valtavan lohduttomana; miksi me, miksi juuri me… 

Ja sinne me lapsemme jätimme, erään koivun juurelle eräälle hautausmaalle. Ja ehkä joskus joku kulkee ohi, lukee kivestä nimen, miettii kenties, selvisimmekö?

3 kommenttia:

  1. Kirjoitat todella kauniisti ja kuvaavasti, ja voin samaistua lähes kaikkiin kuvailemiisi tuntemuksiin. Olen itsekin pyöritellyt tuota romahtamisen pelkoa, josta mainitsit ja tätä selviytymistä; mitä se on, koska se on valmis, onko koskaan. Olen pahoillani, että joudutte kulkemaan tätä samaa synkkää tietä, jota pitkin me rämmimme (menetimme 2,5-vuotiaan poikamme täysin yllättäen viikkoa ennen joulua). Vaikka pienen uurnan lasku syvälle maahan on lohduton tapahtuma, toivon että saat kokea samanlaisen levollisuuden, jonka itse koin tuolla hetkellä. Jotain on saatettu loppuun, matkan pää on johtanut sinne minne se oli johtamassa, asiat ovat niin kuin ne tulevat olemaan. On paikka, josta pitää huolta niin kuin pitäisit siitä lapsosestasi. Toivon voimia jokaiseen päivään, mennään hengenveto kerrallaan tahoillamme, me kyllä tästä selvitään, niin poikamme olisivat halunneet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen todella pahoillani menetyksestänne! Kiitos myös sanoistasi. Luin blogiasi, ja todellakin, hyvin saman tyylisiä ajatuksia löytyy. Blogisi nimikin on jo niin kaunis, tulevaisuuteen katsova. Vaikka tie on synkkä ja luultavasti vielä pitkä, uskon ja tiedän sen päässä olevan toivoa ja valoa. Olin lukevinani samaa toivoa sinunkin teksteissä? Paljon voimia myös teille, hengenveto kerrallaan, todellakin! Kyllä me selviämme, muuten pienet poikamme olisivat turhaan eläneet!

      Poista
    2. Toivo on se, mikä tässä pitää järjissään. Jos ei olisi toivoa, ei olisi mitään. Pitää sillä synkimmänkin ahdistuksen hetkellä uskoa siihen, että jonain päivänä olo on hitusen kevyempi ja jonain päivänä ikävä on pyöristynyt sellaiseksi kauniimmaksi ja hellemmäksi.

      Poista