Minulla alkoi verinen vuoto raskausviikolla 24+6, täysin oireetta, ilman mitään ennakkovaroitusta. Ensimmäinen parkaisuni oli lohduton, hätää täynnä. Soitin paniikissa synnytysvastaanottoon - tiesin heti asioiden olevan todella huonosti. Synnytysvastaanoton takaisinsoittopalvelun minuutit tuntuivat niin loputtomilta, että tärisevin käsin valitsin puhelimeeni numerot 112. Lähtekää pian, ottakaa taksi, pääsette nopeammin kuin ambulanssilla. Taksissa istuessani tunnustelin mahaani, olin hiljaa ja yritin tuntea liikkeet. Mitään ei tuntunut. Tuijotimme puolisoni kanssa toisiamme, hätä oli käsinkosketeltavaa. Minuutit valuivat, tuntui kuin taksi olisi pysähtynyt jokaisiin liikennevaloihin, pysähynyt muuten vain, madellut, hitaasti, hitaasti, hitaammin. Pelkäsin meidän menettäneemme lapsemme. Kuitenkin jokin toivo hakkasi mielessäni: kaikki on hyvin, selviämme säikähdyksellä, ei ole hätää…
Sairaalan pihassa etsin hätääntyneenä oikeaa ovea. Mihin suuntaan? Kuin transsissa kävelin käytävää. Se oli loputtoman pitkä, hiljainen ja hämärä. Ovella odotti jo kätilö. Hän ohjasi minut verhon taakse. Isä voi odottaa ulkopuolella. Nopea vilkaisu, puhetta verhon takana. Lääkäri ottaa sinut vastaan heti. Vastaanottohuone oli pimeä, nurkassa pienen valon kajossa istui lääkäri. Vapisten kaivoin neuvolakorttini, lääkäri kysyi kysymyksiä, joihin vastailin kuin itseni ulkopuolelta. Kaikki kysyvät, kuinka paljon verta on tullut. En minä tiedä, liikaa. Lopulta nousen tutkimuspöydälle. Valtava tärinä täyttää koko kehoni. Lääkäri ultraa alakautta. Puhelin soi ja hän nostaa ultralaitteen sängyn viereen. Verta, aivan valtavasti verta. Nyyhkytän paniikissa, puolisoni puristaa kättäni. Puhelin soi. ”En ole nähnyt koskaan mitään vastaavaa”, hän sanoo, seuraa jokin tarkentava kysymys, ”niin, no siltä se vähän nyt vaikuttaa”, lääkäri vastaa. Silloin olen aivan varma, että lapseni on kuollut. Toinen lääkäri tulee paikalle. He tutkivat yhdessä, pyörittelevät päätä. Ja vihdoin, ikuisuuden jälkeen toinen heistä sanoo: ”lapsella on kaikki hyvin, hän liikkuu todella vilkkaasti.” Minulla puolestaan ei. Kohdunsuu oli auennut, kalvorakko oli ulkona. ”Ennenaikaisen synnytyksen riski on äärimmäinen.”
En saa enää nousta seisomaan. Kätilöt siirtävät minut sängylle. Sekunneissa minussa on kaksi kanyylia, reiteeni isketään valtava piikki. Sanoja ympärillä; sektiovalmius, ravinnotta, supistustenestolääke, lisää lääkkeiden nimiä. Lohduton itku purkautuu huuliltani. Kätilö puristaa kättäni, rauhoittelee. Sitten lähdemme. Käytävää pitkin. Hissiin. Toista käytävää pitkin. Harmaat valot vilkkuvat silmissäni. Käytävällä oleva joulukuusi jää sänkyyni kiinni. Nopeita liikkeitä ja sänky liikkuu taas. Sali yhdeksän, joku sanoo. Ovi aukeaa, sänkyni työnnetään sisälle. Näen ikkunalaudalla radion, nurkassa keinutuolin. Mieleeni piirtyy kuva veljestäni keinutuolissa vastasyntynyt esikoinen sylissään, se on kaunis valokuva. Vasta silloin ymmärrän olevani synnytyssalissa, synnytykseni on käynnistynyt, esikoiseni voi syntyä milloin tahansa. Paniikki on loputon, itku tulee huutona.
Vauvan sydänääniä ei löydy. Iltavuoron kätilö on hätäinen, siirtyy jo toisiin tehtäviin. Vuoronvaihto on käynnissä, minä tuijotan vanhoja kaappeja ja kuuntelen, mitä puhutaan. 31-vuotias ensisynnyttäjä, 24+6… Tietoni eivät ole siirtyneet, korjailen kuulemaani, toistan esitietoja. Yövuoron hoitaja alkaa kuunnella sydänääniä. ”Ei ne kuulu, usko jo”, kimittää iltavuorolainen. Yöhoitaja jatkaa päättäväisesti, rauhallisesti, minua tyynnytellen. Ja sieltä nopea taonta löytyy. Tump, tump, tump, tump… 142, 138, 148. Hienosti, tasaisesti, tyytyväisesti.
Pyydän puolisoani soittamaan äidille, parhaalle ystävälleni, töihin. Sanon, etten ainakaan tällä viikolla tule töihin. ”Sinä et enää tänä vuonna töihin mene”, korjaa kätilö napakasti. Koko loppuraskautena, ilmoitetaan myöhemmin - ja tarkennetaan, koko loppuraskautena en saa enää seistä, en istua, en liikkua. Samassa sängyssä tulen lapseni synnyttämään, kukaan vaan ei tiedä, milloin.
Supistukset ottavat valtaansa. Yksi kova, pitkä, toinen lyhyempi. Kello on kymmenen, kolmas supistus. Makaan sängyssä pää alaspäin, kaikki paine pyritään saamaan pois kohdulta. Neljäs supistus nostaa jalkani kippuraan, vetää leukani rintaan, makaan kyljelläni ja hengitän kipua ulos. Seuraava supistus, menikö jo puoli tuntia? Supistukset alkavat rauhoittua, eivät kestä enää kuin hetken, tulevat harvoin. Kahdelta yöllä supistaa viimeisen kerran. Minua käsketään nukkumaan. Puolisoni on nukkunut jo pitkään sängyllä vieressäni. Nukun pätkissä, kuin horroksessa. Aamu lähestyy eikä yhtään supistusta ole tullut. Hyvin menee, hoitaja sanoo. Lääkkeet toimivat. Aamulla lääkäri tulee, mutta joutuu jo lähtemään, hätäsektio kuulen käytävältä. Uusi lääkäri tulee, ultraa. Tilanne on sama kuin illalla, mutta synnytyksen uhka sillä kertaa väistynyt.
Hoitaja lähtee työntämään sänkyäni. Käytävää pitkin harmaiden valojen taas vilkkuessa. Pääsen osastolle. Olen ollut rauhallinen. Ajattelen, että selviämme vielä säikähdyksellä. Hoitaja kysyy hätäkastenimestä ja tunnen kuinka kyyneleet ryöpsähtävät kuumina poskiani pitkin. Emme me tästä säikähdyksellä selviä, emme enää.
Siitä hetkestä alkoi taisteluni kohti väistämättömän hyväksymistä - niin hyvässä kuin pahassa. Aivan kuin meille olisi annettu joka käänteessä hetki aikaa: hyväksy ensin tämä, seuraava siirto odottaa. Pienemmästä pahasta suurimpaan matkamme kulkikin. Toivon ja mahdollisuuksien kautta väistämättömän portille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti