Sairaalalta soitettiin tänään. Heillä on tapana. Kysyvät kuulumisia, tukevat meitä. Puhelimessa oli hoitaja, joka oli kanssamme Rasmuksen kuoleman jälkeen. Poikkeuksellisen viisas ja ihana hoitaja, ihminen. Tuntui hyvältä puhua hänen kanssaan. Kerroin, että selviämme kyllä. "Tiedän sen", vastasi. Sanoi sen jo sairaalalla. Kysyin lastani pidellen, miten voimme ikinä selvitä. "Kyllä te selviätte, aivan varmasti", sanoi jo silloin. Miten tärkeitä sanoja, silloin ja nyt. Sanoja, jotka kantavat. Kertoi, että Rasmus oli ollut monelle merkittävä. Oli tärkeä kuulla, että Rasmuksen kuolema oli koskettanut ihmisiä osastolla. Että ei minun pieni poikani yhdentekevä ollut. Muillekaan. Rakas kultani.
Mietin, miten valtavan upeaa työtä nämä hoitajat ja lääkärit tekevät. Teho-osaston äärimmäisyydessä, syntymän, elämän ja kuoleman rajalla työskenteleminen vaatii varmasti aivan erityislaatuista luonnetta. Pohdimme sitä jo Rasmuksen eläessäkin. En ole koskaan, missään, ikinä, kokenut niin kokonaisvaltaista ja kaunista hoitoa kuin vastasyntyneiden teholla. Hoitajat seisovat pienten ihmeiden vierellä tarkkaavaisina, huolehtivina. Samalla he pitivät huolta meistä. Kysyivät, kuinka voimme. Olemmeko nukkuneet. Syöneet. Kannattelivat meitä. Ohjasivat, tarkkailivat, neuvoivat. Yksi toi nenäliinan, toinen vettä. Ja siinä samalla vahtivat monitoreita, mittasivat millejä, pitivät huolta lapsestamme. Kaikesta 33 sentistä, jokaisesta 785 grammasta. Ihmeelliset ihmiset.
Ja syntymän hämmästyksen ja elämän onnistumisten jälkeen nämä samat ihmiset jakavat myös sen kammottavimman mahdollisuuden hetken. Seisovat vieressä, kun vanhemmat romahtavat, kun äidit ja isät menettävät kaikkensa, unelmansa, ihmeensä. Ja siinä he vain seisovat. Ovat lähellä. Auttavat, kannattelevat. Kyyneleet silmissä, hekin. En voi kuin ihailla. He ovat ammattilaisia, mutta lapsen kuolema on aivan äärimmäisen järisyttävä tapahtuma. Vanhemman tuska sillä hetkellä on niin pohjaton, loputon, lohduton, että en usko minkään ammattimaisuuden, minkään ammattitaidon, pystyvän nousemaan kokonaan sen hetken yli. Eikä tarvitsekaan. Inhimillisyyttä kyyneleet edustavat, empatiaa heidänkin tunteensa. He tekevät kuitenkin työnsä, kyyneleet silmissä jatkavat töitään, tehtävä kerrallaan. Meille sen aamun kyyneleet olivat tärkeitä. Jakoivat tuskamme, arvokkaat.
Myöhemmin sain sähköpostiini kuvat Rasmuksen viimeiseltä aamulta. Kuusi kuvaa. Kastehetki. Ja se viimeinen. Lohduttomia, surullisia kuvia. Mutta niin tärkeitä. Erottamaton osa meidän tarinaamme, perhettämme, meitä. Meidän kuvat, tarinamme näköiset.
Hyväksyn sen, ja suljen kuvat sydämeeni. Osaksi minun tarinaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti