Unessa ikuisesti omani

Haen pienelle linnunpojalle villapipoa ja -paitaa. Ennen kuin huomaankaan, hän on muuttunut lapsekseni. Tuijotan ihmeissäni täydellistä ilmestystä sylissäni. Siinä hän on! Tummat hiukset, kauniit kasvot, ihmeellinen pieni suu. Hän on isompi, pieni kuitenkin vielä. Alan imettää ja yritän kuumeisesti miettiä, mitä sairaalassa imetyksestä sanottiinkaan. Epäilen, ettei lapseni osaa imeä, mutta hän tarttuu nopeasti kiinni rintaani ja imee rytmikkäästi. Kuinka hyvältä se tuntuukaan! Kuinka olenkaan kaivannut lasta rinnalleni! Kuinka jokainen solu minussa on huutanut äitiyttä, vihdoinkin saan täyttymyksen sylini huudolle!

Alan laskea mielessäni, kuinka kauan hän ehtikään olla kuollut. Viikkoja. Mutta ihmeitähän tapahtuu, hän virkosi, ei ollutkaan kuollut. Mietin, kuinka hänen valokuva-albumiinsa täytyy nyt kirjoittaa uudet sivut, ihmetarina kuolleista heräämisestä. Ajatella, että saimme hänet sittenkin luoksemme! Tunnen hänet sylissäni niin vahvasti. Hän on lämmin, painava. Painavampi kuin eläessään. Tottakai hän on kasvanut kuoleman jälkeen, ajattelen. Niin sen täytyy olla.

Hän nukkuu. En malta olla herättämättä häntä, imetän vähän, nyt kun hän täällä vielä on. Pieni kaunis suu hamuaa rintaani, hän herää ja avaa tummat silmänsä. Niissä loistaa ikuisuus.

Kello soi vaatien luopumaan. Ja niin liu'un pois hänen luotaan. Luovun jälleen. Tulethan taas rakas käymään, unessa, hiljaa? Tulethan?