lauantai 27. helmikuuta 2016

Hauta

Olemme käyneet Rasmuksen haudalla vain kolme kertaa uurnanlaskun jälkeen. Vain, jo? Olen miettinyt kuumeisesti, kuinka usein minun tulisi käydä haudalla. Kerran viikossa, useammin? Harvemmin?

Primitiiviset tunteet ja järki taistelevat vastauksesta. Jos antaisin syvimmille tunteilleni vallan, olisin lapseni haudalla aamusta iltaan. Äiti lapsensa luona. Järkeni kuitenkin katkaisee ajatuksen. Sen vuoksi en ole käynytkään haudalla, tietoisesti. En halua, että haudasta muodostuu lapseni korvike. En halua alkaa mitata rakkauttani tai suruani hautausmaakäynneillä. Rasmus on läsnä jokaisessa hetkessä, jokaisessa ajatuksessani, kiinni minuuteni ytimessä, ilman hautausmaatakin.

Järkeni rajoittaa käyntejä itsenikin vuoksi. Romahdus on varma, joka kerta. Nyyhkytys on lohduton, avuton, kipeä. Itku on erilaista kuin mikään muu. Näen sieluni silmin pienen pienen uurnan mustan maan alla, pieni enkeli uurnan päällä, mullassa, kylmässä. Olen onnellinen, että hänet tuhkattiin. Mielikuva lapseni ruumiista kylmässä maassa olisi minulle liian paljon. Vaikeaa tämä on nytkin. Ihan kamalaa. Lapsensa haudalla käyminen. Ikävä iskee haudalla lujaa. Lujempaa kuin muulloin. Tumman kiven vieressä konkretisoituu tämä kaikki: kuollut lapsi, lohduton äiti, itkevä isä. Viimeksi tuijotin kiveä ja nimiä siinä. Mitä ihmettä minä teen näiden ihmisten haudalla, mielessäni välähti. Tuntui kuin olisin katsonut itseäni ulkopuolelta. Seison lumisen hautakiven edessä, sytytän kynttilöitä kyynelten valuessa poskilleni, putsaan lumet enkelin päältä. Miksi? Mitä ihmettä minä teen itkemässä tämän haudan äärellä?

Nopeasti kuitenkin palaan. Niin, minun elämääni. Siihen, jossa esikoiseni on kuollut. Haudattu tämän kiven alle, näiden ihmisten kanssa. Ison puun juurella oleva tumma kivi on ikuinen osa elämääni, ei mikään vaihe. Osa sieluni mielenmaisemaa. Puu, kivi, enkeli. Ja siellä rakas Rasmukseni.

3 kommenttia:

  1. Kaikessa kauheudessaan kauniisti sanottu; hautakivi on ikuinen osa sielunmaisemaa. Olen tosi iloinen että kirjoitat, sanoitat samalla mun tunteita. Niin pienistä asioista on tässä surussa kaivettava pieni ilon häivä, kuten siitä että kuljemme näin samanlaisin ajatuksin tätä pitkää ja kuoppaista tietä vierekkäin.

    VastaaPoista
  2. Luulen, että sekin osa sielunmaisemaa muuttuu vielä lempeämmäksi ajan myötä. Tällä hetkellä siihen liittyy vielä kovin paljon surua ja kyyneleitä...

    Kiitos itsellesi. Olen kokenut vierautta joidenkin vertaisten kohdalla ja pohtinut omaa suruani: surenko oikein? Teksteilläsi normalisoit minulle tätä poikkeustilaa todella hyvällä tavalla. Löydän sanoistasi valtavaa voimaa ja paljon omia ajatuksiani. Olet antanut minulle uskoa siihen, että suren aivan oikein. Yhdessä eteenpäin, kiitos jo nyt avustasi!

    VastaaPoista
  3. Kauniisti sanottu. Itsekin olen murehtinut sitä, että surenko "oikein", ei siis yleisesti hyväksyttävällä tavalla, vaan niin ettei tämä kaikki lävähdä vuosikausien kuluttua pahempana päin naamaa. Mullekin on jäänyt täältä mieleen se, että nouset joka aamu ja keität kahvit. Se lohduttaa muakin; ei tarvitse maata ja ulvoa vain, koska niin "kuuluisi" tehdä. Pitää kuunnella itseään, itkeä itkut kun ne vastaan tulevat ja vaikka hitto soikoon nauraa jos naurattaa. Kiitos sullekin, että kirjoitat.

    VastaaPoista