Rasmuksen eläessä hänen viereiseltä paikalta kuoli pieni vauva. Kysyin silloin puolisoltani, miten ihmeessä lapsensa kuolemasta voi selvitä. Vanhempien tuska oli niin käsittämättömän massiivista, niin käsinkosketeltavaa. Tietyllä tavalla ajatus lapsen kuoleman mahdollisuudesta oli jossain alitajunnassa koko Rasmuksen elämän ajan. 785 grammaa painava pienen pieni keskospoika vaativimman tehohoidon osastolla, kaikki on mahdollista, niin hyvässä kuin huonossa. Ei ole mitään hoitoa, ei mitään paikkaa, minne lapsen voisi enää parempaa tai tehokkaampaa hoitoa saamaan siirtää. Sen tiedon edessä täytyy olla nöyrä. Pienen keskosen hoito perustuu aina kuluvaan hetkeen, huomisesta ei puhuta. ”Tilanne näyttää hyvältä”, lääkäri sanoi. ”Tällä hetkellä”, lisäsi ponnekkaasti perään. Olimme onnellisia hetkestä, toiveikkaita tulevasta, mutta samalla realistisia tilanteen äärimmäisyyden edessä. Kaikki voi muuttua sekunneissa. Se meille myös avoimesti kerrottiin. Että mitään takeita mistään ei ole. Ei ole mitään ennustetta. Ei ole mitään muuta kuin kuluva hetki.
En usko, että lapsen kuolemaan tai kuolemaan ylipäänsä voi koskaan valmistautua. Mutta hoitohenkilöstön avoimuus tilanteen äärimmäisyydestä on varmasti auttanut meitä. Tartuimme kuluvaan hetkeen valtavalla onnellisuudella ja kiitollisuudella, elimme pienen lapsemme rinnalla täysipainoisesti, avoimesti - tiedostaen sen, että milloin tahansa voi tulla käänne huonompaan. Teho-osasto on käsittämättömän ristiriitainen ja äärimmäinen paikka juuri sen vuoksi. Hoidon kriittisyydestä muistuttavien laitteiden piippauksen keskellä pienen pienet letkuin ja johdoin koneisiin kiinnitetyt ihmisenalut taistelevat paikastaan elämässä. Ja siinä vieressä avuttomina seisovat tuoreet äidit ja isät. Huolissaan, toiveikkaina, sydämet rakkautta täynnä. Piippauksia kuunnellen, monitoreita huolissaan tarkkaillen.
Vaativimman tehohoidon, toivon ja onnistumistarinoiden reunalla roikkuu kuitenkin tumma, mustien mahdollisuuksien pilvi. Ei ole mitään, minne täältä enää mennä. Tunsin sen koko ajan. Aivan kuin pilvi olisi pilkottanut tehohuoneen viimeisestä nurkasta, valmiina nousemaan tuulen mukana. Sattuman mukana? Aivan kuin pilvi olisi muistuttanut pienen elämän arvaamattomuudesta, hieman ilkkuenkin sanonut: ”täällä olen, piilossa, mutta olemassa.” Toisaalta pilven olemassaolo sai istutettua minuun suuremman onnellisuuden ja kiitollisuuden kuin mitä koskaan aikaisemmin olen kokenut. En ole ikinä elämässäni ollut niin kiitollinen mistään kuin teho-osastolla lastani ihmetellessä. ”Hän on elossa, juuri nyt, juuri tällä hetkellä, ei huolta huomisesta, elossa juuri nyt.”
Ja voi kuinka onnellinen nyt olenkaan, että ymmärsin silloin, juuri silloin, olla onnellinen ja kiitollinen pienestä elämän ihmeestäni. Että annoin itseni olla niin loputtoman onnellinen, tummasta pilvestä huolimatta - vai sen ansiosta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti