"Teille tulee syntymään keskosvauva, voit pyytää kätilöiltä lisäinformaatiota aiheesta." On keskiviikkoaamu, minut on juuri työnnetty synnytyssalista vuodeosastolle. Synnytys ei käynnistynytkään, vielä. Makaan sängylläni ja tuijotan valkoista seinää. Maali on hieman rapistunut, yleisilme hieman kulunut. Yritän sisäistää kaikkea kuulemaani. Minulla on kaikki päällisin puolin hyvin, vauvalla on kaikki hyvin, mutta raskaus ei tule kestämään maaliskuuhun saakka, hyvä jos vuodenvaihteeseenkaan. Kohdunsuu on auki, kalvorakko on työntynyt ulos. "Pelataan aikaa, toivottavasti päästäisiin viikolle 27 saakka, ennuste paranee", lääkäri jatkaa. Lasken mielessäni viikkoja ja päiviä, joulunpyhien yli pitäisi päästä. Makaan vaikka loppuelämäni, mitä tahansa lapseni vuoksi! Olen yllättävän rauhallinen. "Minä synnytin 20 vuotta sitten kaksoset raskausviikolla 27, elossa molemmat edelleen", yksi kätilö käy myöhemmin kertomassa. 20 vuotta sitten! Kyllä Rasmuskin selviää, ajattelen.
Jokainen tunti on eteenpäin, päivät vielä enemmän - viikoista nyt puhumattakaan. Tuijotan seinäkelloa herkeämättä, muovikellon reuna on haljennut, kello roikkuu hieman surullisena kuluneella seinällä kuin kertoen minuuttien surullisesta tärkeydestä. Vuorokausi kortisonipiikistä kulunut! Huokaisen helpotuksesta onnellisena. Suurin ongelma pikkukeskosella on keuhkojen epäkypsyys. Keuhkoja pyritään kypsyttämään äidille annettavalla kortisonihoidolla, jonka vaste paranee ajan kuluessa, 24 tuntia hyvä, 48 vielä parempi. Otan selvää hoidoista, mahdollisuuksista. Suomessa syntyvistä lapsista noin 5-6 % syntyy keskosina, alle 2500 grammaa painavina tai ennen raskausviikkoa 37. Noin 0,8 % syntyy alle 1500 gramman painoisina pikkukeskosina. Alle 1000 grammaa painavia keskosia kutsutaan erittäin pieniksi keskosiksi tai pienen pieniksi keskosiksi, heitä syntyy vuosittain noin 200. Rasmuksen painoarvio oli sairaalan joutuessani 680 grammaa. Voi apua, 680 grammaa... Me taidamme olla yksi niistä kahdestasadasta...
Valvon yöllä ja pyydän kätilöltä lisäinformaatiota. Saan kuluneen kansion, jossa on hajanaisesti tietoa keskosista, muutama selviytymistarina kymmenen vuoden takaa, imetysohjeita. Mietin kaikkia tätä kansiota selanneita äitejä. Miltä heistä on tuntunut? Pelottiko? Selvisivätkö he? Käännän sivun ja silmiini piirtyy pienen pieni keskonen, onneton, pieni, epäkypsä... Kyyneleet tulevat, olen hädissäni. Näinkö tässä nyt todellakin käy? "Ole kulta rauhassa, ei sinulla ole kiire maailmaan, äiti kyllä odottaa", puhelen vauvalle, hyväilen vatsaani. Rasmus potkii vastaukseksi, taitaa heittää kuperkeikankin. Ei taida tietää pieni, että hätä on suuri, että kaikki ei ole hyvin.
Keskiviikko ja torstai sujuvat hyvin. Makaan pää alaspäin sängylläni. Tuijotan pientä taivaankaistaletta ikkunasta. Taivas on harmaa, synkkä, pimeä. Ystävät käyvät, saan kukkalähetyksen, puolisoni pitää seuraa. Vointini on hyvä, Rasmuksen sydänäänet erinomaiset. Eihän hätä nyt niin suuri olekaan, ehdin jo ajatella. Seesteinen keskiraskaus on kuitenkin muuttunut isoksi hurlumheiksi huoneessa numero neljä. Miten tässä näin kävi? Ovi käy tiheään. "Supistusten estolääkitys täytyisi purkaa, jotta se toimii myöhemmin", lääkäri käy kertomassa. Seuraavaksi tulee sosiaalityöntekijä. Kertoo keskosvauvojen hoidosta, äitiyslomasta, isän vapaista. Laboratoriohoitaja, tulehdusarvot ovat normaalit. Seuraavaksi kätilö, sitten lastenlääkäri. Tietoa, ennusteita, arvauksia. Alavatsalla on pieniä tuntemuksia aika ajoin, supistusten estolääkitystä jatketaan. Yksi vaikeimpia asioita on kuitenkin olla fyysisesti kaukana puolisostani, halaamme yleensä monta kertaa päivässä. Hurlumhein rauhoituttua hän laskee sängynlaidan, nousee sängylle, tulee ihan kiinni minuun, kietoo kädet ympärille, "minun rakkaat", kuiskaa korvaani.
Kynttelikkö loistaa ikkunalaudalla. On jo pimeä. Ja siinä me kaikki kolme olemme ihan hiljaa, meidän pieni perhe huoneessa neljä, kaiken tiedon edessä niin valtavan nöyränä - odotamme ja toivomme parasta. Meille syntyy keskosvauva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti