Aika auttaa

 "Aika auttaa", vanha mies sanoi hiljaa kävellessään ohitseni. Istuin keskellä kaupunkia toimiston portailla itkien lohduttomasti kuolleita lapsiani ja tuhoutunutta avioliittoani. Tuosta päivästä on hieman yli seitsemän vuotta ja niin kuin tuo vanha viisas mies tiesi, aika on tehnyt vaativan tehtävänsä.

Aika ja tämä blogi. Jokin intuitiivinen voima puski minut kirjoittamaan. En tiennyt, mitä tulen kirjoittamaan, tunsin vain, että minun täytyy kirjoittaa. Kirjoitin paljon ja vielä enemmän jätin kirjoittamatta. Kirjoitin sydämestäni, särkyneestä sielustani käsin. Kirjoitin, koska olisin muutoin musertunut, uupunut suruni taakan alle, särkynyt. Olen onnellinen, että Rasmus näytti minulle tämän tien. Tajusin itsestäni jotain sellaista, josta tuli minulle lopulta myös työ. Pieni poika näytti tien tulevaisuuteen, siinä on tehtävää yhdelle elämälle kerrakseen.

En pelännyt pimeyttä, vaikka välillä se tummanpuhuva helvetti oli viedä järjen. Sanon tämän selvästi ja kirkkaasti: lapsen kuolema on täyttä paskaa, eikä siinä ole mitään kaunista. Näitä tekstejä selatessani kuljen takaisin uskomattomiin kauhun ja tuskan hetkiin, jotka salpaavat edelleen hengitykseni. Surun intensiteetin ja keston voi päätellä julkaisuistani. Ei suru pienentynyt ole, minä vain kasvanut sen ympärillä.

Muistan itkeneeni niin, että en saanut enää henkeä. Muistan romahtaneeni keskelle katua polvilleni. Muistan sen kuukausia jatkuneen päänsäryn ja harmaan ihon, jolta elämänhalu oli paennut. Muistan sielua repineen vitutuksen. Tuttava sanoi, kuinka kamalaa lapsen kuolema varmasti on. Kamalampaa ja kuvottavampaa kuin voit ikinä elämässäsi kuvitella, vastasin.

Mutta niin kuitenkin on pimeys valon ehto. Ja niin tuli myös valo. Vaativasti ja takaisin elämään kutsuen. Tiesinhän minä sen, isäni viimeisenä lahjanaan sen minulle antoi: suurinkin suru väistyy, niin vain käy, sillä elämä on meille eläville tarkoitettu.

Aikaa se vaatii, kyyneliä, tuskaa ja viiltävää ikävää. Umpikohtaamista, siksi minä sitä sanoin. Menin täysillä päin jokaista tunnetta. Bring it on! Mutta niin aamut seurasivat toisiaan, veivät päättäväisesti eteenpäin. Kuljettivat kohti valoa, joka lopulta lisääntyi kuin huomaamatta.

Ja niin tuli sekin päivä, sekin viikko, kun Rasmus ja Roope eivät olleetkaan mielessä. Olivat kulkeneet jonnekin arjen ja elämän taustalle, omalle paikalleen sieluni syvyyteen. Siellä he kuitenkin edelleen elävät, minun pienet poikani. Käyvät kylässä niin paljon harvemmin, vaikka lipaston päältä päivittäin tervehtivätkin, vaikka sielussani aina tuntuvatkin. Rasmus rakkautena ja Roope toivona, äidin pienet pojat tärkeillä tehtävillään.

Olisin ollut onnellinen niinkin, pimeydestä valoon kulkeneena ja uudenlaisen onnen rakentaneena. Olin jo hyväksynyt sen, että minun äitiyteni jää Rasmukseen ja Roopeen. Elämä osaa kuitenkin yllättää, myös hyvässä. "Toivoa, sitä on kuitenkin aina", sanoi lääkäri raskauteni alussa kerrottuaan surkean ennusteen - todennäköisyydet olivat minua vastaan, ennuste äärimmäisen heikko, jos nyt edes elinkelpoisille viikoille päästään. Kuitenkin kaksi vuotta sitten pieni pikkuveli kiirehti maailmaan veljiensä tavoin etuajassa, mutta niin isona, että vain kahden sairaalaviikon jälkeen sain vihdoinkin kantaa lapseni kotiin.

Minä. Kaiken tämän jälkeen minä. Ja hän on upea. Ja hänellä on puujuna. Hän on ihmeellinen, kuin tämä äitiyskin. Ei onni ole akselilla hyvä-huono vaan akselilla erilainen. Tämä on erilaista onnea, erilaista onnellisuutta. Olen kiitollinen sanan kaikessa merkityksessä, joskus niin että sydämeni meinaa särkyä. Rakastan tätä arkea, sekaista kotia, piirreltyjä seiniä ja rikkonaisia öitä. Rakastan kolmen edestä, sillä olenhan kolmen upean pojan äiti.

Silloin tällöin, harvakseltaan, sielussa läikkyy ikävä. Läikkyy Rasmus ja Roope, pienet upeat pojat, jotka joskus olivat. Heitä minä ikävöin loppuelämäni, tänään taas enemmän kuin aikoihin. Jossain sisälläni asuu suru, joka ei koskaan katoa kokonaan. Ystävä siitä on tullut, kaveri joka joskus kyläilee - tervehdin nykyään jo ilolla, tulit käymään, saatan sanoa: tervetuloa. 

Tunnen haikeutta, kai pelkoakin. Olen vältellyt jo vuosia tämän tekstin kirjoittamista. Kuinka summata jotain näin suurta, kuinka sanoa hei hei? Kiroanko itseni, jos suljen tämän kirjan kannet? Olisin halunnut kirjoittaa niin paljon enemmän, kertoa vielä syvemmin, kuvata vielä jotain kulmaa. Julkaista ehkä kaikki kymmenet luonnokset. Kuollut lapsi on niin paljon, kokonainen elämä, kokonainen universumi, ja minulla on niitä kaksi! Ei mikään blogi tai merkkimäärä koskaan riittäisi. Hyväksyn sen ja päästän nyt irti.

Ehkä joskus vielä kirjoitan, ehkä en, tänään kirjoitan kuitenkin pisteen. Tämän blogin jätän tänne elämään. Jätän sen elämään, koska niin elävät sen syytkin - Rasmuksen rakkaus ja Roopen toivo. Toivon, että he voivat auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat.

"Tästä alkaa tarina pienen keskospojan elämästä ja kuolemasta. Niin kuin toivoin ettei lapsenikaan, niin en minäkään aio pelätä pimeyttä. Kävelen suoraan sen sisään valoa kohti hapuillen. Sydän täynnä tuskaa sukellan keskelle pimeyttä vain noustakseni takaisin valoon. Tämä on tarina lapsesta ja vanhemmista, pojasta ja äidistä, rakkaudesta ja pelosta, toivosta ja tuskasta. Tarina keskosen elämästä, kuoleman tuskasta ja toivottavasti toivosta, valosta pimeyden jälkeen", kirjoitin kahdeksan vuotta sitten ensimmäisessä tekstissäni.

Valo tuli, ja minä selvisin.

Sinulle, joka olet lukenut, kiitos. 

Sinulle, joka olet täällä, koska lapsesi on kuollut: olen pahoillani, olen niin syvästi pahoillani. 

Mutta usko minua, sanon tämän vakavasti ja vakaasti suoraan sydämestäni: vaikka et sitä nyt usko, toivoa on aina, sinä selviät vielä.

Niin selvisin minäkin.

"Hope is eternal, its worship never goes in vain"

Elokuun aurinko

Elokuun aurinko on erilainen. Siinä on merkityksiä, syvyyttä. Kesän hiipuva valo paljastaa paljon. Valossa on haikeutta, lämpöä. Se paljastaa rosoisen pinnan. Pinta on kaunis.

Pidän siitä paljon. Pidän enemmän kuin koskaan aiemmin.

Ja minä olen onnellinen. Ja minun kyyneleeni polttavat poskia kaikesta siitä, mitä olen saanut. Ei onni ole onnettomuuden puutetta. Se on sitä, että mitään ei pois ottaisi, mitään ei lisäisi.

Illan viimeiset säteet kimaltavat kyynelissä. Nämä illat vievät ajassa taaksepäin, mutta enää ei ole surua ja tuskaa. Ei kaipuuta siihen, mitä joskus oli oleva, mitä joskus olisi voinut olla. On vain hiljainen haikeus. Hetkittäinen hiljainen huokaus eräille pienille pojille, joille haluaisi kertoa, kuinka kaikki on hyvin. Ottaa syliin, kädestä kiinni ja heijata hiljaa. Kuiskia onnesta ja matkasta, tästä uskomattomasta seikkailusta, jonka he minulle antoivat.

Kuljetan sormiani pintaa pitkin. Pysähtelen hetkittäin kuin tunteakseni tarkemmin pinnan muodon. Rakastan kaikkea sitä epäsymmetriaa, jonka sormieni alla tunnen. Pinta on yhtenäinen, siinä ei ole enää aukkoja. On korkeampia kohtia, jossain sileyttä, toisaalla kyynelten polttamia uomia. Pinta ei ole enää hauras. Se on vakaa ja selkeä. Vahva ja voimakas. Se on kuitenkin herkkä. Herkkä aistimaan ja tuntemaan.

Minä kuiskaan kiitokseni. Huokaan hiljaisen kiitokseni kaikesta siitä, mitä olen saanut. Kiitokseni pinnasta, joka on muotoutunut elämän kauneudessa ja kauheudessa. Ajatella, kuinka paljon voi kaksi pientä elämää antaa. Ja vaikka he kuolevat vielä tuhansia kertoja uudestaan, ja vaikka pintani muuttuu niistä jokaisen myötä, olen valmis elämään.

Valo välkkyy meren pinnasta. Kuulen uuden perheeni äänet taustalta. Se on erilainen perhe kuin koskaan kuvittelin. Se on erilainen, mutta parempi kuin uskalsin koskaan toivoa. Ja kuinka tärkeää on vihdoin voida sanoa; missään muualla en olisi, matkastani en mitään muuttaisi.

Katso pintaani, se on kaunis. Olen kotona.

Väärä hälytys

Löysin patin rinnastani. Näillä kokemuksilla varma valinta kohtaloksi oli kuolema alle neljäkymppisenä rintasyöpään. Mielenterveyden takaamiseksi Roopen kuoleman jälkeen ostettu terveysvakuutus paljasti kuitenkin voimansa, ja muutamassa päivässä pääsin lääkärin kautta laajoihin tutkimuksiin, joissa muutos todettiin normaaliksi. Ei yhtään syöpää, ei kuolemaa - ainakaan tähän, ainakaan tänään.

Kerroin avoimesti hoitajalle ja lääkärille olevani kauhuissani. Että minun maailmassani pienikin muutos tarkoittaa kamalinta kuviteltavissa olevaa vaihtoehtoa, että pienet prosentit eivät lohduta. Ne osuvat aina jollekin ihmispololle, joka ei ole valmistautunut kohtaloonsa yhtään sen paremmin kuin kukaan muukaan. Onnekseni kohtasin hienoja ammattilaisia, jotka ottivat turhanpäiväiset kauhuni huomioon. "Syövältä tämä ei ainakaan heti näytä," sanoi lääkäri ensimmäisenä. Pienen hetken jälkeen pystyin taas hengittämään normaalisti. Kyyneleet tulivat puhtaasta helpotuksesta, siitä että väistin typerän mieleni typerien ajatusten tuottaman kauhun.

Niin kuin väistin myös siinä sylissä, joka minua ei jaksa ymmärtää ja samalla ymmärtää kauniimmin kuin kukaan muu. Hän sanoi, kuinka maitoa ei kannata vielä kaataa. "Hölmö", hän sanoi, kun kysyin, tykkäisikö hän minusta enää, jos olisin sairas. Sitten eläisimme sen kanssa. Se minua lohduttaa. Että joku seisoisi rinnallani silloinkin, kun en sitä ansaitse tai olen hankala, vaikea ja kummallinen. Että joku rakastaisi minua vaillinaisenakin. Hullu, niin kuin kuulemma kaikki naiset, ja samalla suhtautumisessani kuin jokainen, joka joutuu ajattelemaan syövän mahdollisuutta. Hän on omassa hulluudessaan viisain. Joku joka ymmärtää halutessaan enemmän kuin itselleenkään myöntää. Poikkeuksellisen älykäs, poikkeuksellisen viisas. Ihminen, joka osaa ratkaista minkä tahansa ongelman. Nälänhätä on kuulemma ensi viikolla vuorossa - ja minä nauran, vaikka itkettääkin, ja kuinka uskomattoman turvallista ja tärkeää se on. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen kohdanneeni vertaiseni, kenties jonkun joka on jopa enemmän. Ihmisen, joka on voimakas, vahva, kyvytön ja samalla enemmän kuin luultavasti itse koskaan tietää.

Lopulta hänen määritelmänsä hulluudesta vie lähemmäs normaalia. Ehkä en olekaan vain menneisyyteni summa (vaikka olenkin), ehkä olenkin vain aivan normaali (vaikka en olekaan). Normaali ihminen, johon on vaikuttanut jokin ja kaikki se, mitä elämässä on tapahtunut. Niin kuin meihin kaikkiin - niin kuin minuun, niin kuin häneenkin.

Menneisyytemme haamuina me kuljemme; repien varjoja menneisyydestä mukaan sinnekin, minne ne eivät kuulu, iloja ja suruja historiamme valossa kohdaten. Samat hullutukset meitä vaivaavat: menneet pettymykset, surut ja riidat. Kun sinä aina, vaikka todellisuudessa puhumme jostain vuosia sitten käyneestä, jonkun toisen synneistä. En minä niitä enää halua maksaa, ei hänkään varmasti lopulta maksattaa. Ja ehkä minä vain jo toivon - minä haluan - että menneisyytemme velat eivät kuluta tämän päivän onnea. On aika olla onnellinen ja siihen on mahdollisuus. All time high, johon etuoikeutettuna tarjotaan mahdollisuutta. Olisi väärin jättää tämä etuoikeus käyttämättä.

"Ei huono onni kai oo päättymätön tie, se johtaa aina jonnekin", ja tuo tie on sittenkin johtanut juuri hänen syliinsä. Se on johtanut syliin, jossa olen enemmän turvassa kuin missään muualla lapsuuteni jälkeen. Syliin, joka on enemmän, voimakkaammin ja vahvemmin kuin itse olen koskaan ollut. Rauhoittava, tyynnyttävä, turvallinen ja lämmin. Lojaali, järkkymätön, hellä. Ja kun hän tanssittaa minua, tunnen olevani enemmän nainen, enemmän elossa, enemmän mitä vain. Hän pistää vastaan, on ärsyttävä, puutteellinen - ihminen. Hän saa minut myös raivoihini ja repeämään, mutta muuta en lopulta ole koskaan toivonutkaan. Pistä vastaan, anna tulla, tai minä kuljen yli ja ympäri. Hän on epätäydellinen ja kaikessa epätäydellisyydessään juuri se, mitä olen aina toivonut. Epätäydellinen olen minäkin. Olen keskeneräinen, keskeneräisempi kuin aiemmin. Rikkinäisempi, särjetympi ja hajalla. Kykenemätön ja ärsyttävä. En pidä siitä, mutta paranen. Hänen kanssaan paremmin. Paranen päivä päivältä ja jokainen väärä hälytys vie hurjin askelin eteenpäin.

Niin tämäkin. Ehkä alan uskoa jo oikeasti onneen. Ehkä on aika antaa tunteen viedä juuri niin pitkälle kuin on viedäkseen. Minä antaudun häneen ja ehkä en pelkää enää huomista. En epäonnea, jättämistä, hylkäämistä ja menetystä. Ehkä rikkinäisen intuitioni huudot ovat vain vääriä hälytyksiä. Vaikea siihen on uskoa, mutta nyt menneisyyteeni mahtuu myös näitä kokemuksia. Ehkä on aika uskoa väärien hälytysten voimaan ennemmin kuin mihinkään muuhun, ennemmin kuin mielen hulluihin huutoihin.

Väärä hälytys, huh, kaikki hyvin - niin kuin kaikki normaalit ihmiset aina sanovat. Ja hän otti minut syliinsä senkin jälkeen. "Onneksi kaikki kävi hyvin."

Silmänräpäys ja ikuisuus

Siitä on jo neljä vuotta. Sinä kuljet koko ajan kauemmaksi, liu'ut hiljaa aina vain pidemmälle kuoleman taakse. Sinä poistut minusta pala kerrallaan poistumatta kuitenkaan koskaan. Niin sen kuuluukin mennä, minä tiedän. Niin sinäkin tiedät. Muistatko, kuinka äiti aina sanoi, että elämä kuuluu eläville?

Äidin on niin vaikea enää nähdä sitä elämää, jossa sinä olit. Sitä elämää, jossa oli äiti, isi ja Rasmus-rakas. Sekin elämä on kuitenkin aivan yhtä totta. Sinä olit totta, sinä ja sinun pienet varpaasi, sinun kaunis hymysi, tummat hiuksesi. Sanoin sinua äidin koipeliiniksi, muistatko? Ja sinä lepäsit sylissäni rauhallisena, nukuit äitisi rinnalle ja poltit sydämeeni jäljen, joka ei koskaan lähde. Sinä pieni ihmeeni, tummahiuksinen kaunis poikani. Olet kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt. Olisin niin kovasti halunnut elää kanssasi, saada olla sinun äitisi elämässä - ei vain kuolemassa. Meille ei annettu kuitenkaan vaihtoehtoja, ei sinulle, ei minulle.

Se aamu oli niin kamala, niin surkea ja surullinen. Ei minulla ole näiden vuosienkaan jälkeen sanoja, jotka kuvaisivat niitä hetkiä. Ja minusta tuntuu niin hullulta ajatella, että me elimme tuon aamun, sinä ja minä. Mietin usein, olinko minä hyvä äiti sinulle kuolemassasi. Olinhan tarpeeksi? Minä en tiennyt, mitä tehdä. En uskaltanut ensin koskeakaan, seisoin vain sivussa tuijottaen, kuinka sinä pieni kultani taistelit kuolemaa vastaan. Olisiko minun pitänyt tehdä jotain enemmän? Olisinko minä voinut auttaa sinua paremmin? Minä vain hoin, kuinka rakastamme sinua, kuinka kaikki on hyvin eikä ole mitään hätää. Kuulithan sinä sen? Tunsithan rakkauteni?

Minä valehtelin sinulle silloin. Kaikki ei ollut hyvin, minä tiesin, että sinä tulet kuolemaan. Tiesin sen heti, kun astuin sisään huoneeseesi. Mutta en minä saattanut sanoa sitä sinulle, en voinut. Rakkaudesta äiti sinulle valehteli. Joskus syytän itseäni. Mietin, olisitko sinä jaksanut, jos minun mieleni ei olisi luovuttanut? Minä olisin tehnyt vuoksesi mitä vain - kuoleman edessä äitikin on kuitenkin voimaton. Hiljaa kuolema kietoi sinua otteeseensa, liikkui sinussa ja sinuun verkkaisesti, mutta niin vaatien. Ja minä vain tuijotin, kauhuissani ja turtana. Minä vihaan välillä sitä, tuota perkeleen mustaa hiljaisuutta, joka sinut vei mukanaan. Että kehtasikin tulla! Että valitsi juuri sinut!

Olen silti onnellinen, että et joutunut olemaan yksin sen voiman edessä. Että me saimme viedä sinut niin pitkälle kuin pystyimme. Sinun vuoksesi, mutta myös meidän vuoksemme. En minä äitinä enää enempää voinut tehdä. Ja sinun isäsi tuuditti sinut kuolemaan, kantoi vahvoilla käsillään sinut aivan loppuun saakka. Et sinä meitä särkenyt vaan kuolema, jolle me emme mitään voineet - et sinä, ei äiti, ei isi.

Älä sinä huoli. Äidillä on kaikki hyvin, on oikeasti. Elämä on antanutkin, antanut paljon, antanut niin paljon, että äitiä pelottaakin. Tänään sinä kuitenkin kuolet jälleen uudestaan. Ja minä annan sinun taas mennä, annan vaikka sydän huutaa edelleen vuosien ikävää.

Sinä elät minussa. Toistut minussa, minuudessani. Sinä poistut minusta poistumatta koskaan - ja siitä minä olen aina kiitollinen.

Kiire

On muka niin paljon tekemistä. Pitää juosta asemalta toiselle, junasta toiseen, toimistolta toiselle. Niin kiire, että ei ole muka aikaa pysähtyä. Ei ole muka aikaa odottaa seuraavaa junaa – mennä haudalle ja pysähtyä sinne, mikä minun elämäni pysäyttänyt on. On aikaa kuunnella muita, onnitella syntyneistä lapsista, mutta ei aikaa itselle ja omilleni. Ei edes tänään, joka lapsilleni merkitty päivä on. Ei muka aikaa edes hetkeä, ei aikaa ostaa kynttilöitä, ei hiljentyä rauhassa.

Ja minä istun kyyneleet valuen junassa, joka kiitää kiireestä toiseen, esityksestä ja presentaatiosta seuraavaan. Istun ja itken, kun en edes yhtä hetkeä anna niille, jotka minun tärkeimmät ovat. On muka tärkeämpää, on muka jotain merkityksellisempää. Ei minun paljoa heidän vuokseen tarvitsisi, vain lyhyt hetki siellä ja täällä. Ja minun sydämeni särkyy, että en edes tänään heidän vuokseen pysähtynyt.

Sorrun siinä samassa siihen, mihin koko ympäristö kaikella voimallaan. Siihen, jossa joku sanoo, että ei se ole niin mustavalkoista, että kaikilla omat murheensa, jotka olisi syytä ymmärtää. Siihen, jossa ”kamalinta mitä voi tapahtua on oman lapsen kuolema” tarkoittaa juuri sitä. Omaa lasta. Vain ja ainoastaan omaa lasta. Puhuvat itsestään. Vain ja ainoastaan itsestään. Siihen, jossa elämäni rohkeimmaksi teoksi kerron jonkin tilanteeseen sopivan ja kaikkia hyväksyttävästi voimaannuttavan tarinan rohkeudesta tehdä hienoja valintoja, jotka lopulta johtivat onnistumisiin. Per aspera ad astra ja kaikki hymyilevät tyytyväisesti nyökkäillen. Ja minun mieleni huutaa huutamistaan, ilkkuu banaalille tarinalle. Sillä mikään ei koskaan ole ollut rohkeampaa kuin antaa lapselleni lupa mennä. Sillä mikään ei koskaan ole vaatinut yhtä paljon voimaa. Sanoa maailman tärkeimmälle, että enää ei tarvitse – ei äidin eikä isin vuoksi. Sanoa lääkärille, että lapseni saa nyt kuolla, että kaikki on jo tehty. Ja pitää sitten pientä ihmettä sylissään, lähellä sydäntä hiljaa heijaten ja kuolemalle koko elämänsä luovuttaen.

Sen minä haluaisin kertoa vaan vain harvalle voin – saati enää edes haluan. Käsieni sormissa ne ihmiset. En minä surulleni enää tilaa tarvitse vaan itselleni. Sille kuka minä olen. Että saisin olla muutakin kuin vain viimeiset kaksi vuotta elämästäni – siivottu versio, jossa on aika ennen ja jälkeen ilman mitään niiden välissä. Sillä minä olen ihminen, jonka elämän rohkein teko on ollut kantaa lapsensa kuolemaan enkä minä sille mitään voi enkä sitä taakakseni halua laskettavan, en synnikseni. En halua alleviivata, mutta en piilottaakaan. Tämä olen minä. Kuinka toivoisin, että arpeni hyväksyttäisiin. Että joku piirtäisi sormellaan niiden rajoja, kauniiksi niitä kutsuen. Vain todeten, vain hyväksyen ja sitten eteenpäin jatkaen. Toteaisi, mutta antaisi sitten olla. Ei pelkäisi arpiani vaan rakastaisi niitäkin, painaisi sormensa niihin ja sanoisi ”nämä ovat hienot arvet, anna niiden olla, minäkin annan."

Vaan enhän minä itsekään. Kiirehdin kiireestä toiseen unohtaen, että joskus minäkin saisin pysähtyä ja kuljettaa sormiani arpieni rajoilla muistaen, kuinka kauniimpaa kuin arpeni ovat niiden aiheuttajat. Kuinka ihmeellisen hienoa on olla Rasmukseni ja Roopeni äiti. Mikä etuoikeus, kunnia ja ilo.

______________________________________________

Kirjoitin tämän junassa. Itketti kovasti, päätäkin alkoi jo särkeä, en julkaissut tekstiä vaan painoin lopulta tietokoneen kannen kiinni. Tuijotin pitkän aikaa ulos ikkunasta mitään kyyneliltäni näkemättä. Pitkästä aikaa ellei jopa ensimmäistä kertaa koko vuonna itketti niin, että kyynelille ei ollut loppua, rajaa eikä määrää. Kaivoin epätoivoisesti laukustani nenäliinaa, kun tunsin jonkun pysähtyneen viereeni. Samassa vaunussa istunut mies seisoi vieressäni syvälle silmiini katsoen. Hän otti käteni käteensä, painoi käteni suuren kämmenensä sisään. "Kaikki vielä järjestyy, elämä voittaa", hän sanoi hiljaa. Syvensi sitten katsettaan, puristi kättäni lujempaa.

”Kanna ylpeydellä tuskasi, kanna ylpeydellä surusi – älä häpeä, se tekee sinusta juuri sinut.”

Piirsi siinä samalla arpieni rajat, yhdellä kosketuksella niistä jokaisen – aivan kuin olisi kuullut toiveeni.

Mikään muu ei ole varmaa kuin muutos

"Ei kuule kannata pelätä", ne sanoo. Tuntuu kuin ympärilläni olisi klovneja, joiden irvokkaat kasvot vuoroin lähestyvät, vuoroin loittonevat. "Kyllä kaikki kato järjestyy", yksi hihkaisee. "Nyt vähän tsemppiä hei!" toinen huutaa. "Kyllä ei ole mikään muu kuin muutos varmaa!", kolmas irvistelee vieressäni.

Tuijotan klovneja, yritän tunnistaa naamioiden takaa ihmisiä. En saa otetta, en hahmota. Tuskastunut parkaisuni hiljentää maalattujen huulien kuiskutukset. Klovnit tuijottavat minua tylsistyneinä, ovat kuunnelleet jo liian moneen kertaan huoleni. Ne sanovat, että olen vahva. Haluaisin huutaahuutaahuutaa. Huutaa, että en jaksa enää tsempatatsempatatsempata! En jaksa edes ajatusta, että taas pitäisi yrittääyrittääyrittää. Luopualuopualuopua. Että jo tämä pelkkä ajatuskin luopumisesta saa kokoon liimatut palaset natisemaan liitoksistaan.

Ääneni kohoaa, nousen tuoliltani ja vaikerran: antakaa pitää, antakaa säilyä, älkää enää pakottako luopumaan. Ei luopumisia mistään, ei kestään, ei koskaan. Yhden klovnin poskelle valuu hiljaa kyynel. Minun ääneni sortuu kyynelieni myötä. Antakaa minun jotain jo pitää. Antakaa jonkin jo olla pysyvää, varmaa, kestävää. Kun minä muista jo luovuin, antaisitte tämän olla, tämän tärkeän ja ainutlaatuisen, tämän vain minun omani. Antakaaantakaaantakaa. Vain niin on, että yksikään murhe ei onneni lunastus.  Klovnit ovat rauhoittuneet aivan kuin hetken ymmärtäisivät haurauteni, heikkouteni, sen mikä ei näy kuin harvoille ja valituille, harvoin jos koskaan. Yhden käsi painuu olalleni, itseni rajat piirtyvät jälleen kartalle, jossa ei ole päämäärää.

Sydäntänikin polttaa. Pitelen käsilläni rintaani, tunnen sydämeni varman sykkeen. Se huokaa, myöntää heikkoutensa ja haavoittuvuutensa. Jo osa on toisen käsissä. Toisen, joka voi pidellä saamaansa varomattomasti, huolimattomasti, välinpitämättömästi enkä muuta voi vaatia vaikka haluaisinkin. Vaan kun ei valita enää voi, sydän on valintansa tehnyt jo aikoja sitten ennen kuin kaiken päällä keikkuva aina äänekkäin järki suostui mitään myöntämään. Tulen sua vastaan, näet mut kaukaa, tunnistat hattuni. Ja järki nauraa nauramistaan, kieltää kieltämistään, ilkkuu ja kiertelee yllä kuin korppikotka. Jos huolehdit minusta, huolehdin sinusta, ja elämä meistä. Klovnit tuijottavat hiljaa.

Punaiset huulet ovat jähmettyneet epätietoisiin hymyihin. Seison jo, tuijotan klovneja. Etteikö saisi pelätä? Etteikö saisi pelätä menettävänsämenettävänsämenettävänsä taastaastaas? Etteikö se saisi tuntua missään, kun elämässä heiluuheiluuheiluu. Että kaiken luopumisen jälkeen pitäisi vain olla vahvavahvavahva? Ettäkö välinpitämättömyydellä suhtautuisi siihen suurimpaan, joka on kaiken jälkeen kannatellut, pitänyt paikoillaan, mennyt eteenpäin kaiken muun romahtaessa? Etteikö saisi pelätä sitäkin, että toisen käsissä jo oleva heitetään nurkkaan muiden palasten joukkoon, sydänten kaatopaikalle, sinne mikä jo liian tuttu osoite.

Anna minulle paikka, jossa joskus edes saan olla heikko, ravistelen klovnia edessäni. Paikka, jossa minun ei tarvitse aina olla reipasreipasreipas. Ei rohkearohkearohkea. Ei vahvavahvavahva. Ei ymmärtääymmärtääymmärtää. Ei olla lujalujaluja, voimakasvoimakasvoimakas, tunteetontunteetontunteeton. Vaan että saisin sanoa hiljaa, ihan hiljaa: ota syliin ja anna minun olla näin, juuri näin, juuri kuin olen, vikoineni, arpineni, iloineni. Virheineni, säröineni, riemuineni. Anna minun olla heikko, kun maailma ei sitä minulle salli. Anna olla edes hetken heikko, niin jaksan taas. Silitä minun säröjäni ja pidä värisevää sieluani hiljaa. Me olemme ilmasta tehtyjä. Vain hetken minä pyydän, vain hiljaisen hetken ja olen jälleen juuri niin vahva kuin oikeasti olenkin.

Mutta niin minä olen jälleen vahvavahvavahva. Ja niin minä taas jaksanjaksanjaksan ihan kaiken ja en mitään, sillä häpeältäni en haurauttani kenellekään myöntäisi, en vaikka kysyisivätkin. En koskaan. Sanon vain, kuinka kaikki on hyvin eikä mikään minussa tunnu. Sopeudun ja sopeutan niin kuin vahvat ihmiset tekevät.

Ja minä hymyilen klovneille ja laitan naamion. Maalaan huuleni punaisella ja hymyilen. Huudan hilpeästi, kuinka mikään muu ei ole varmaa kuin muutos!

Surua ei pääse pakoon

Seisoin kotiovellani, kun näin vanhemman miehen tulevan pyörätuolilla tien yli. Pyörätuoli jäi kiinni raitiovaunujen kiskoihin ja vanha mies kiskoi itseään yhdellä kädellä eteenpäin. "Tarvitsetteko apua", kysyin. Mies kieltäytyi, mutta kävelin silti hänen luokseen ja työnsin kadun yli. Jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Hän oli Antti, 75 vuotta. Elämä oli hänet jo kasaan painanut, mutta kirkas katse pysähtyi silmiini kerta toisensa jälkeen. Menettänyt vaimonsa helmikuussa, kertoi minulle. Muutti nyt uuteen asuntoon, vanhassa kun muistot - vaikkakin kauniit sellaiset - kulkivat perässä päivästä toiseen. "Sellaista se suru vain on, että ei sitä kuitenkaan pääse pakoon", Antti katsoi suoraan silmiini. "Ei siinä auta kuin mennä läpi, täysiä päin vain." Työnsin Antin vielä lähikauppaan saakka, toivotimme toisillemme erinomaiset kesät.

Välillä ajattelen, että elämä tuo eteen juuri niitä tilanteita ja ihmisiä, joita eniten tarvitsee. Niin kuin Antin tänään muistuttamaan minua siitä, ettei surua pääse pakoon. Ei vieläkään. Viime viikot ovat olleet hieman hankalia, vaikka kaikki elämässä on todella hyvin. Elämässäni on näemmä kaksi selkeää ajankohtaa, jolloin suru on enemmän läsnä. Joulu- ja tammikuu ja sitten tämä kesä. Roopen ja avioeron ajankohdat. En ole surullinen, mutta ehkä hieman alakuloinen. Olen hieman saamaton, todella väsynyt koko ajan. Kyyneleet ovat herkemmässä kuin moniin kuukausiin. Viime viikolla arkisen salitreenin päätteeksi pohjaton ikävä viilsi lujempaa kuin aikoihin. Yhtäkkinen ikävä pientä ihmeellistä Rasmustani. En osaa ikävöidä Roopea, vaikka suru hänestä oli musertavampi ja synkempi kuin Rasmuksesta. Ikävöin Rasmusta Roopenkin edestä. Muistin väpättävän alahuulen ja pienet kädet, jotka tarrasivat käsiini kiinni. Näin silmissäni unisen hymyn ja kuulin tyytyväisen huokauksen, kun Rasmus tajusi olevansa sylissäni - muistin ihon pehmeän lämmön omaani vasten, hengityksemme rauhallisuuden tuossa hetkessä. Vaihdoin vaatteet itkien, kyyneleet valuivat kotiovelle saakka.

Miksi? Koska sellaista se suru vain on kaiken normaaliuden, hyvinvoinnin ja onnellisuudenkin keskellä, ei sitä kuitenkaan pääse pakoon - niin kuin Antti minua tänään muistutti.