Aika auttaa

 "Aika auttaa", vanha mies sanoi hiljaa kävellessään ohitseni. Istuin keskellä kaupunkia toimiston portailla itkien lohduttomasti kuolleita lapsiani ja tuhoutunutta avioliittoani. Tuosta päivästä on hieman yli seitsemän vuotta ja niin kuin tuo vanha viisas mies tiesi, aika on tehnyt vaativan tehtävänsä.

Aika ja tämä blogi. Jokin intuitiivinen voima puski minut kirjoittamaan. En tiennyt, mitä tulen kirjoittamaan, tunsin vain, että minun täytyy kirjoittaa. Kirjoitin paljon ja vielä enemmän jätin kirjoittamatta. Kirjoitin sydämestäni, särkyneestä sielustani käsin. Kirjoitin, koska olisin muutoin musertunut, uupunut suruni taakan alle, särkynyt. Olen onnellinen, että Rasmus näytti minulle tämän tien. Tajusin itsestäni jotain sellaista, josta tuli minulle lopulta myös työ. Pieni poika näytti tien tulevaisuuteen, siinä on tehtävää yhdelle elämälle kerrakseen.

En pelännyt pimeyttä, vaikka välillä se tummanpuhuva helvetti oli viedä järjen. Sanon tämän selvästi ja kirkkaasti: lapsen kuolema on täyttä paskaa, eikä siinä ole mitään kaunista. Näitä tekstejä selatessani kuljen takaisin uskomattomiin kauhun ja tuskan hetkiin, jotka salpaavat edelleen hengitykseni. Surun intensiteetin ja keston voi päätellä julkaisuistani. Ei suru pienentynyt ole, minä vain kasvanut sen ympärillä.

Muistan itkeneeni niin, että en saanut enää henkeä. Muistan romahtaneeni keskelle katua polvilleni. Muistan sen kuukausia jatkuneen päänsäryn ja harmaan ihon, jolta elämänhalu oli paennut. Muistan sielua repineen vitutuksen. Tuttava sanoi, kuinka kamalaa lapsen kuolema varmasti on. Kamalampaa ja kuvottavampaa kuin voit ikinä elämässäsi kuvitella, vastasin.

Mutta niin kuitenkin on pimeys valon ehto. Ja niin tuli myös valo. Vaativasti ja takaisin elämään kutsuen. Tiesinhän minä sen, isäni viimeisenä lahjanaan sen minulle antoi: suurinkin suru väistyy, niin vain käy, sillä elämä on meille eläville tarkoitettu.

Aikaa se vaatii, kyyneliä, tuskaa ja viiltävää ikävää. Umpikohtaamista, siksi minä sitä sanoin. Menin täysillä päin jokaista tunnetta. Bring it on! Mutta niin aamut seurasivat toisiaan, veivät päättäväisesti eteenpäin. Kuljettivat kohti valoa, joka lopulta lisääntyi kuin huomaamatta.

Ja niin tuli sekin päivä, sekin viikko, kun Rasmus ja Roope eivät olleetkaan mielessä. Olivat kulkeneet jonnekin arjen ja elämän taustalle, omalle paikalleen sieluni syvyyteen. Siellä he kuitenkin edelleen elävät, minun pienet poikani. Käyvät kylässä niin paljon harvemmin, vaikka lipaston päältä päivittäin tervehtivätkin, vaikka sielussani aina tuntuvatkin. Rasmus rakkautena ja Roope toivona, äidin pienet pojat tärkeillä tehtävillään.

Olisin ollut onnellinen niinkin, pimeydestä valoon kulkeneena ja uudenlaisen onnen rakentaneena. Olin jo hyväksynyt sen, että minun äitiyteni jää Rasmukseen ja Roopeen. Elämä osaa kuitenkin yllättää, myös hyvässä. "Toivoa, sitä on kuitenkin aina", sanoi lääkäri raskauteni alussa kerrottuaan surkean ennusteen - todennäköisyydet olivat minua vastaan, ennuste äärimmäisen heikko, jos nyt edes elinkelpoisille viikoille päästään. Kuitenkin kaksi vuotta sitten pieni pikkuveli kiirehti maailmaan veljiensä tavoin etuajassa, mutta niin isona, että vain kahden sairaalaviikon jälkeen sain vihdoinkin kantaa lapseni kotiin.

Minä. Kaiken tämän jälkeen minä. Ja hän on upea. Ja hänellä on puujuna. Hän on ihmeellinen, kuin tämä äitiyskin. Ei onni ole akselilla hyvä-huono vaan akselilla erilainen. Tämä on erilaista onnea, erilaista onnellisuutta. Olen kiitollinen sanan kaikessa merkityksessä, joskus niin että sydämeni meinaa särkyä. Rakastan tätä arkea, sekaista kotia, piirreltyjä seiniä ja rikkonaisia öitä. Rakastan kolmen edestä, sillä olenhan kolmen upean pojan äiti.

Silloin tällöin, harvakseltaan, sielussa läikkyy ikävä. Läikkyy Rasmus ja Roope, pienet upeat pojat, jotka joskus olivat. Heitä minä ikävöin loppuelämäni, tänään taas enemmän kuin aikoihin. Jossain sisälläni asuu suru, joka ei koskaan katoa kokonaan. Ystävä siitä on tullut, kaveri joka joskus kyläilee - tervehdin nykyään jo ilolla, tulit käymään, saatan sanoa: tervetuloa. 

Tunnen haikeutta, kai pelkoakin. Olen vältellyt jo vuosia tämän tekstin kirjoittamista. Kuinka summata jotain näin suurta, kuinka sanoa hei hei? Kiroanko itseni, jos suljen tämän kirjan kannet? Olisin halunnut kirjoittaa niin paljon enemmän, kertoa vielä syvemmin, kuvata vielä jotain kulmaa. Julkaista ehkä kaikki kymmenet luonnokset. Kuollut lapsi on niin paljon, kokonainen elämä, kokonainen universumi, ja minulla on niitä kaksi! Ei mikään blogi tai merkkimäärä koskaan riittäisi. Hyväksyn sen ja päästän nyt irti.

Ehkä joskus vielä kirjoitan, ehkä en, tänään kirjoitan kuitenkin pisteen. Tämän blogin jätän tänne elämään. Jätän sen elämään, koska niin elävät sen syytkin - Rasmuksen rakkaus ja Roopen toivo. Toivon, että he voivat auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat.

"Tästä alkaa tarina pienen keskospojan elämästä ja kuolemasta. Niin kuin toivoin ettei lapsenikaan, niin en minäkään aio pelätä pimeyttä. Kävelen suoraan sen sisään valoa kohti hapuillen. Sydän täynnä tuskaa sukellan keskelle pimeyttä vain noustakseni takaisin valoon. Tämä on tarina lapsesta ja vanhemmista, pojasta ja äidistä, rakkaudesta ja pelosta, toivosta ja tuskasta. Tarina keskosen elämästä, kuoleman tuskasta ja toivottavasti toivosta, valosta pimeyden jälkeen", kirjoitin kahdeksan vuotta sitten ensimmäisessä tekstissäni.

Valo tuli, ja minä selvisin.

Sinulle, joka olet lukenut, kiitos. 

Sinulle, joka olet täällä, koska lapsesi on kuollut: olen pahoillani, olen niin syvästi pahoillani. 

Mutta usko minua, sanon tämän vakavasti ja vakaasti suoraan sydämestäni: vaikka et sitä nyt usko, toivoa on aina, sinä selviät vielä.

Niin selvisin minäkin.

"Hope is eternal, its worship never goes in vain"